Hellsinki Metal Festival 2025, keikkaraportti perjantai 8.8.
Hellsinki Metal Festival vuosimallia 2025 oli ohjelmiston osalta jälleen onnistunut otos vahvemmin black/death-genreen osuvaa orkesteria ja reilummin marginaalista ponnistavaa metallia kuin vaikkapa Tuskassa. Kun päänimeksi oli vielä saatu maineikas King Diamond, Hellsinki Metal Festivalin kolmas tuleminen oli ehdottomasti varteenotettava vaihtoehto.
Juhla-alue on tuttu monista tapahtumista, ja festivaalialueen plussat ja miinukset monien tiedossa. Jäähallin alue on loppupeleissä ahdas mutta kahden ulkolavan sijoittaminen vierekkäin toimii yllättävän hyvin. Ongelmaksi muodostuu lähinnä soundcheck – viereisellä lavalla toinen bändi veivaa täysillä, kun soundcheckin äänet kantautuvat vierestä. Ongelma herätti myös lavalla olleen bändin huomion ainakin Kanonenfieberin ja Forbiddenin keikkojen aikana. Varsinkin Kanonenfieberin biisien välinen ohjelmapätkä sai odottamatonta lisämaustetta Candlemassin soundcheckin osuessa juuri kriittiseen kohtaan. Päät kääntyivät lavalla, samoin Forbiddenin keikalla bändin tyypit ihmettelivät hetkellistä äänihäiriötä. Festivaalialue imaisee sisälleen suurenkin väkimäärän, mutta pullonkaulaksi muodostuu jäähalli, jonka kautta tapahtuu myös alueelle sisääntulo ja uloslähtö. Toisaalta jäähalli on myös suuri voimavara ja hallin sisälava on suosittu keikkapaikka.
Allekirjoittaneen alueelle tulo osui Warmenin päälavan keikan loppupuolelle. Warmenin lavatoiminnasta sai selkeät äänihavainnot ja kauemaa ennen hallille tuloa. Pelipaikalla porukkaa oli kiitettävästi ja lavalta kaikuva soundi tuhtia mutta tuplabasari otti jälleen liikaa tilaa. Lavan edustan pittiä oli pyöritetty myös muutamalla Children Of Bodom -coverilla. Ainakin Hate Me! jyräsi mainiosti ja pitti pyöri erityisesti Death’s on Its way -biisin saattelemana. Vaikka Janne Wirman totesi Warmenin olevan enemmän telttabändi, Hellsinki Metal Festivalin ”open air” -keikka oli kovasti bändin jäsenten mieleen. Kansa tykkäsi myös keikan päättäneestä erilaisesta cover-vedosta, Somebody’s watching me. Yleisö tykkäsi ja bändi tykkäsi, aurinkoa riitti – mikäs sen parempaa!
Saksalainen black/death-ryhmä Kanonenfieber pääsi yllättämään allekirjoittaneen ja muutaman muunkin mainiolla keikallaan. Kasvonsa naamioineen yhtyeen raivokas ja viriili ulosanti vei vaivattomasti mukanaan ja vaikka bändi oli tuttu jo vuosien takaa, Kanonenfieberin livekunto yllätti positiivisesti. Ensimmäisen maailmansodan kauhuja biiseissään pyörittelevä orkesteri vaihtoi tiuhaan sotilasaiheisia asujaan ja pommia sekä tulipatsaita riitti kuin aikoinaan Rammsteinin keikoilla – ennen kuin bändistä kasvoi stadionmammutti. Kanonenfieberin biisien väliset taustanauha-ja kesäteatteriesitykset sopivat hyvin kuvaan vaikka olisivat voineet olla näyttävämpiä. Itse lavarekvisiitta jäi melkein Apulannan vastaavien sotakulissien jalkoihin. Mutta, musiikki vakuutti – meikäläisen välittömästi ja muun porukan hieman hitaammin.
Keikka alkoi tyrmäävällä kapinalla. Menschenmühle ja Sturmtrupp laittoivat sota-aiheisen lihamyllyn käyntiin ja Ihmetys oli suurta, kun allekirjoittanut piiskasi nyrkillä ilmaan ja muut seurasivat eturiviä lukuunottamatta menoa viileän analyyttisesti. Vasta Der Maulwurf ja varsinkin vastustamaton Panzerhenker saivat yleisöön hyväksyvää liikettä ja sateen iskiessä eturintamaan, meno yllättäen vain parani metallikansan rivistössä. Sukellusveneaiheiseen Kampf und Sturm -jyräykseen bändi vaihtoi asiaankuuluvaa vaatetusta ja varsinkin vokalistin asu oli näyttävä. Die Havarie -viisusta löytyi myös yleisön osallistamiseen sopivat ”Ahoy”-huudot ja kansa teki intohimoisesti työtä käskettyä. Die Feuertaufe lähti käsistä aivan kympillä ja keikan päättäneeseen Ausblutungsschlacht-vyörytykseen lavalle saatiin vokalisti itse kapteeni Kuoleman hahmoon pukeutuneena. Kanonenfieberin keikka oli yksi Hellsinki Metal Festivalin parhaita hetkiä. Perjantain osalta allekirjoittanut nostaa keikan heti Kuningastimantin jälkeen hopeapaikalle.
Perjantain osalta ruotsalaisen metallin osuus oli kiitettävällä tasolla. Eeppisen doomin mestariyhtye Candlemass ei jättänyt mitään arvailujen varaan – bändi on edelleen mainiossa vireessä. Candlemass oli myös yleisön joukossa odotettu vieras. Yhtye sai heti äänekkään lämpimän vastaanoton vuonna 1987 julkaistun ”Nighfall”-albumin Bewitched-biisin halkoessa ilmaa. Kansa suosi juurikin Candlemassin vanhempaa tuotantoa. Dark are the veils of death hurmasi rosoisen muhkealla Black Sabbath -riffillä ja kyseistä röyhkeän murisevaa kitarasoundia kuunteli aivan hypnoosissa. Under the Oak laski hieman tempoa mutta tuoreempi Sweet evil sun piti vauhtia yllä hieman kevyemmällä yleisilmeellä. Varsinkin yhtyeen vokalisti Johan Längqvist oli silminnähden tyytyväinen bändin saamasta vastaanotosta ja juttua riitti viisujen välissä. Välijutusteluista huolimatta Candlemass toimitti tasaisen varmasti. Dark Reflections soi majesteettisen ylevästi, ja ensimmäisen levyn Crystal ball rönsyili monien mielestä illan parhaiden nostalgiapisteiden arvoisesti. The Well of Souls sekä Solitude, Candlemass jätti itsestään omistautuneen ja faneistaan välittävän kuvan – kuten teki hetkeä myöhemmin myös toinen ruotsalainen vieras, Dismember.
Jenkkibändi Forbidden julkaisi 80-luvun lopulla aivan mainion debyyttialbumin, ”Forbidden Evil”. San Franciscon Bay Arean maineikkaiden rässibändien joukkoon lukeutuva Forbidden on ulosanniltaan jotain thrashin ja speed metallin välimaastosta, mutta biisit ovat yleensä reippaan railakasta menoa, vauhdista tinkimättä. Oli hauska huomata, että Forbidden oli Helsingissäkin odotettu vieras – fanien lukumäärä oli ehkä vähäisempi mutta meno oli intohimoista. Pitti alkoi pyöriä välittömästi. Debyyttialbumin March into fire sai kansan kuumaksi ja levyn nimibiisi Forbidden evil ei tuottanut faneille pettymystä. Vauhtia riitti ja soittajien kasvoilla viihtyi hyväntuulinen ja jopa poikamainen innostus. Forbidden olikin yksi illan ilopillereistä, vaikka keikan loppua kohden biisimateriaali alkoi jo loppua kesken.
Jäähallissa oli helppo huomata, minne iso osa porukkaa oli vaeltanut Forbiddenin aloittaessa pienemmän ulkolavan keikkansa. 1990-luvulla perustettu puolalainen death metal -jyrä Decapitated houkutteli halliin kansaa ruuhkaksi asti ja olihan lavalla myös suomalaista väriä vokalisti Eemeli Bodden myötä. Bodde hoiteli välispiikit suomeksi mikä oli omalla tavallaan piristävä poikkeus. Bodde lietsoi yleisöä bändin tueksi ja onnistui siinä mainiosti. Bändillä oli myös omat keinonsa nostaa metallipäiden intohimoja – Decapitated oli juuri niin brutaali, intensiivinen ja vauhdikas kuin muistikuvat antoivat olettaa. Vaikka allekirjoittanut tarkkaili tilannetta kaukana eturivistä, meno yleisön joukossa näytti parhaimmillaan jopa vaarallisen riehakkaalta. Suuren kiitoksen ansaitsee myös vokalisti Bodde, jonka energinen esiintyminen ja vahva vokaalisuoritus oli yksi illan parhaista aggressiomurinahetkistä.
Ruotsalainen death metal -veteraani Dismember on Candlemassin tavoin selvinnyt elossa vaikeista vuosista – ja nyt kysyntää keikkarintamalla alkaa jälleen olla veteraaniosaston nimille. Dismemberin vokalistin suusta kuultiin myös selvää suomen kieltä, aikoinaan Michael Amottin Carnagessa ja sittemmin Dismemberin kanssa pitkää uraa tehnyt Matti Kärki johti joukkojaan varmoin ottein. ”Matti”-huutoja kuultiin pitkin keikkaa ja Matti oli silminnähden iloinen bändin saamasta tunteen ja rakkauden palosta. Kärki ehti moneen kertaan kiittää yleisöä tuesta ja varsinkin vanhempi Dismember-materiaali upposi kansaan sujuvasti. Dismember oli lavalla varma tapaus – kuin napista painaen bändiltä irtosi sopivan mittaisia paloja tasalaatuisen ankaraa ja nopeaa kuolonmetallia. Kuuntelukokemus vastasi levyltä koettua. Dismemberin parhaat albumit ovat aina olleet tasaisen varmaa vakavanaamaista death metallia, ilman tarkoituksellista hittipotenssia. Tosin bändin ensimmäisen, vuonna 1991 julkaistun ”Like an Ever Flowing Stream” -kiekon viisu Soon to Be Dead on omassa ”true old school death metal” -kategoriassaan hitti pahimmasta hornan tuutista.
Tuoreempi menobiisi Tragedy of the faithful omistettiin Iron Maidenille. Yksi keikan kohokohdista oli vanhat fanit nirvanaan saanut debyyttialbumin Dismembered, joka vauhtiin päästyään hakkasi halkoja niin kiireiseen tahtiin, ettei moiseen perjantaina yltänyt kuin Decapitated. Vaikka Dismember toimi mainiona death metal -automaattina, parhaan yleisövasteen saivat juuri vanhemman aikakauden viisut. Bändi toteutti myös fanien toivetta, siltä debyyttialbumilta veivattiin myös In Death’s sleep ja Skin her alive -yliääniohjukset. Varsinkin Skin her alive raivosi edelleen äkäisellä irvistyksellä, kaikkien vuosikymmenten jälkeen. En tiedä, paljonko Dismember onnistui Helsingin keikallaan houkuttelemaan uusia faneja joukkoonsa mutta vanhat fanit kokivat varmasti keikan aikana vahvoja Déjà vu -fiiliksiä.
Jenkkimetallisti Fear Factory oli tuoreen metallin aallonharjalla 90-luvun puolivälissä julkaistessaan toisen albuminsa ”Demanufacture”. Kyseinen albumi aiheutti myös allekirjoittaneessa suuria tunteita ja Fear Factory pysyi muutamia vuosia suurena fanituksen kohteena. Varsinkin levystä tehty metallin raja-aitoja kaatanut mullistava crossover remix-albumi ”Remanufacture” räjäytti allekirjoittaneen tajunnan aivan uusiin galakseihin, johtaen tutkimusmatkalle elektronisen musiikin synkkien alalajien pariin. Hellsinki Metal Festivalilla bändi oli liikkeellä Demanufacture-albumin 30V-tunnelmissa. Vaikka odotin keikkaa innostuksen vallassa, jo etukäteen kuuntelunautintoa varjosti yksi suuri ongelma – vokalisti Burton C. Bellin puuttuminen rivistöstä. Keikan alku meni hämmennyksen vallassa – onko tästä mihinkään, sillä Bellin paikalla jumppaava siloposkinen nuorukainen Milo Silvestro oli kuin puolipehmeän poseeraavan metalcoreryhmän vokalistin perikuva. Vokalistissa ei ollut tippaakaan Bellin ronskia äijämäisyyttä. Tosin muu yleisö oli mukana rajulla energialla heti alusta lähtien. Bändiä oli selvästi odotettu ja eturivin takanakin osattiin biisien sanat – Demanufacture osoitti voimansa vielä vuosikymmenten jälkeen.
Allekirjoittaneet epäluulot alkoivat murtua viimeistään Zero Signal -viisun vastustamattoman paineen alla. Kertosäe vei mukanaan ja Replica oli jo täyttä huumaa – olin vähällä tulla vedetyksi villinä pyörivän pitin syövereihin. Body hammer lisäsi vain kierroksia ja Fear Factory -kuume vei mennessään. Löysin itseni jo eturivistä ja Pisschrist meni niin pahasti tunteisiin että taju meinasi lähteä. Fear Factoryn keikalla koettiin myös massiivinen pitti, joka saattoi jäädä koko tapahtuman suurimmaksi. Fear Factory oli yksi tapahtuman odotetuimmista bändeistä ja ehdottomasti onnistunut kiinnitys. Bändi päätti keikan Linchpin-runttaukseen – niin minulle kerrottiin, sillä suuntasin pian Pisschristin jälkeen juoksujalkaa halliin todistamaan illan kovinta bläkkisaktia.
Hallissa norjalainen bläkkisryhmä Old Man’s Child työsti monipuolista, tempovaihtelua sisältävää maanista black metallia, jossa levyltä kuunneltuna löytyy sävyjä moneen suuntaan. Livenä kuuntelukokemus oli kapeampi mutta erinomaisen intensiivinen ja tehokas. Nopean fiilistelyn perusteella bändille ei voi muuta kuin toivottaa Helsingin matkaa uudelleen heti ensi vuonna. Old Man’s Child on riittävän tehokas partio lietsomaan pienemmän ulkolavankin metallipäät pyörryksiin.
(Alla jo aikaisemmin julkaistu Mesta.netin keikkaraportti Kuninkaan eli King Diamondin vakuuttavasta keikasta, joka huipensi Hellsinki Metal Festivalin perjantain ja lienee ollut koko festivaalin odotetuin vieras)
Hellsinki Metal Festivalin perjantain ehdoton kingi oli tanskalainen heavy metal -veteraani King Diamond. Nopean yleisö-otannan perusteella King Diamondin kuvalla tai logolla varustetut t-paidat olivat juhla-alueella vallitseva normikäytäntö ja Kuninkaan odotus oli juhlallisella tasolla. King Diamondin ”Saint Lucifer’s Hospital 1920” -konseptin kiertue on jatkunut jo tovin, joten verkosta on voinut tiirailla lavarakenteita ja show’n kulkua. Siinä mielessä yllätyksiä ei ollut luvassa, sillä kiertueen viimeisellä keikalla show eteni samoin, kuten oli tapahtunut edellisilläkin keikoilla. Kunkun lavarakennelma oli sopivalla tavalla goottihenkistä rappioromantiikkaa (mieli)sairaala-mausteilla varustettuna. Show’n elementtinä nähtiin tanssija/näyttelijä haahuilemassa lavasteissa eri rooleissa ja vaikka show’n sisään istutettu tarinankerronta ei kummoisia huippukohtia tuonut, ulkomusiikilliset show-elementit aiheuttivat keikkaan jatkuvia katkoja ja hengähdystaukoja. Niin, ja show’sta on myös sanottava, että viattomia nukkeja todellakin vahingoitettiin valitettavalla tavalla. Heti keikan alussa Kunkku ”teloitti” yhden nuken tikarilla ja toinen nukke putosi (pudotettiin) lavan korkeimmalta tasanteelta permannolle. Valitettavaa.
Keikan introna kuullun mestariteos ”Abigailin” Funeral-fiilistelyn jälkeen Kingi tuhlasi alkuun heti kaksi kruununjalokiveään. Kyseisen Abigail-albumin aloitusbiisit Arrival ja A Mansion in Darkness olivat juuri sitä, mitä sarvipää määräsi ja kansa humaltui kuulemastaan kertaiskulla. Ensimmäinen kosketus King Diamondin yhtyeen lavasoundiin oli huomio, että jälleen rumpali peittää kaiken muun alleen. Kunkun ääntä olisi toivonut hieman hallitsevampaan osaan ja bändi ei soittanut ainakaan liian alhaisella volyymillä! Bändin turhan tuhti soundi tuli esille ehkäpä selvimmin tuoreemmassa biisissä, Spider Lilly ei saanut tilaa hengittää. Toisaalta, kuulotuntuma muuttui paikkaa vaihtamalla, vaikka suurimman osan keikasta allekirjoittanut päivysti juuri oikeassa paikassa eli ”kopilla”.
Arrival sai huumaavan vastaanoton eikä A Mansion in Darkness jäänyt kuin piirun verran pienemmälle huudolle. Heti perään King Diamondin ensimmäisen ”Fatal Portrait” -albumin Halloween lähti reippaasti käyntiin mutta juhlakansan pelästytti biisin aikana kuultu rätinä ja pätkiminen – katkeaako täydellä hekumalla alkanut keikka teknisiin ongelmiin? Onneksi biisi saatiin maaliin kunnialla, ja teknisistä ongelmista ei ollut tietoa Voodoo-kappaleen alun halkoessa Helsingin pimenevää iltaa. Voodoo toimii kiitettävästi livenä, vaikka levyltä kuuntelukokemus ei ole kovinkaan hypnoottinen. Voodoo-viisun aikana riivattu nainen saatiin lavalle tanssimoovien myötä. Sitten olikin vuorossa ensimmäinen ”tunnelmatauko” (Them). Tauon myötä lavalle saatiin Kunkun sivupersoona jostain kaukaisuudesta – maskinaama maskilla varustettuna. ”Kasvoton” Kunkku jutteli tulevista King Diamond ja Mercufyl Fate -albumeista, kunnes bändi laittoi liikkeelle verevän Spider Lilly -viisun. Vahvasti Ghostilta kuulostava viisu runtattiin läpi, kuten todettua, turhankin tuhdilla soundilla. Niin, ja sitten oli jälleen tunnelmatauon paikka (Two Little Girls). Nukkeleikkejä, ja yksi nukke putosi katkerasti alas permannolle.
Sleepless night antoi Kunkun mahtavalle äänelle tilaa ja biisi oli yksi keikan parhaista. Seuraavaksi jälleen show-elementtejä, Kingin harmaahapsinen munkki-sivupersoona sai lavalle seuraa pyörätuolissa istuvalta 120-vuotiaalta kaunottarelta. Welcome home soi kovaa, kuka nosti volyymia! Perään vielä The Invisible Guests, jonka jälkeisellä lyhyellä tauolla Kingi vaihtoi jälleen ulkomuotoa, lähemmäs totuttua mutta mies nähtiin nyt ”osamaskissa”. Kunkun ensimmäisen albumin avausbiisin The Candlen upean urkuvyörytyksen myötä käyntiin saatiin kunnon loppusuora, jossa ei enää kaivattu ylimääräisiä hengähdystaukoja. Upean The Candlen jälkeen kansa saatiin sekaisin menevällä Masquerade of Madness -versiolla sekä ”The Eye”-albumin ykkösviisuilla Eye of the Witch ja Burn. Jossain vaiheessa Kunkku sulki riivatun naisen tyrmään ja Burn-kappaleen kohdalla selvisi riivatun naisen kohtalo – burn!
Illan päätöstä saatiin odottaa, hartaasti. Abigail oli tulossa mutta Kunkku antoi odottaa itseään. Odotus oli jokaisen minuutin arvoinen. Abigail päätti King Diamondin onnistuneen matkan fanikansan keskuuteen, ja mustiin paitoihin pukeutunut kansa osoitti arvostustaan Kuninkaalleen. Useammasta suusta kuuli metallikansan tuomion – Kunkku hakkasi muut päivän bändin helposti, 666-prosenttisella painoarvolla. King Diamond osoitti, miksi jokaisessa suurtapahtumassa pitää olla yksi selkeä ja kansan arvostama Kunkku. Yleisön pitää saada kokea tunne, että nyt tuli nähtyä jotain ainutlaatuista. King Diamond ilmestyi paikalle, otti kansan haltuun ja toimittu messun, jonka ansiosta Hellsinki Metal Festival vuosimallia 2025 muistetaan.
Teksti ja foto J.A.Kaunisto
