Kotimainen post-metallin ylpeys Callisto on kypsytellyt Secret Youth -albumiaan vuosia. Edellisen Providence-levyn myötä Callisto teki pesäeroa post-metallin perimäänsä ja Secret Youth jatkaa määrätietoisesti muutoksen tiellä. Bändin mukaan tarjolla on ”progressiivista noise rockia”. Joku voi jopa väittää, ettei Secret Youth ole edes metallia. Rock-henkisempi ulosanti ja post-punk -skebat eivät kuitenkaan peitä alleen tosiasiaa, että levy on harvinaisen voimakasilmeinen ja synkkä kokonaisuus. Jani Ala-Hukkalan myötä vahvistunut selväjärkinen vokaalisuoritus on levyllä voimissaan. Murinaa löytyy vain näytteeksi.
Tietyllä tavalla Callisto vertautuu ruotsalaisen Opethin progressiivisemman suunnan etsimisen tuomaan vaikeuteen. Callisto ei kuitenkaan ole menettänyt tiettyä perusvirettään, joka soutaa tummissa ja alakuloisissa vesissä. Kuitenkin vaikkapa Acts-viisun selkeä post-punk -henkisyys asettaa raamin bändin alkuvuosista selvästi erottavaan maisemaan. Bändi on kuin Sólstafir veivaamassa Opeth ja Callisto-covereita.
Levyn aloittava Pale pretender rokkaa mainiosti ja Calliston alavireisessä väännössä on jopa hienoista grungen vivahdetta. Kiekon edetessä bändi laskee entisestään kierroksia ja Lost prayer tyrkyttää jopa valon pilkahduksia. Alavireinen pimeyden syleily Breasts of mothers palauttaa Calliston jälleen ”ranteet auki” -tunnelmiin. Monisäikeinen, oudolla tavalla 70-lukulainen Ghostwritten ammentaa raskaita riffejä myös bändin menneisyydestä.
Calliston synkkä progressiivisuus velloo ihmismielen syvissä vesissä. Bändi onnistuu kehittelemään hypnoottisen ja kiireettömän korpivaelluksen jolla on ankaran kuoren alla myös toivoa säteilevä sydän. Kuten Sólstafir, Callisto onnistuu tavoittamaan soundiinsa jotain ainutlaatuista, alkukantaista. Vaikka ero kahteen ensimmäiseen albumiin on merkittävä, henkinen yhteys on selkeä.
