Anna Rimpelä jatkaa mummohuumorin kuumimmaksi nimeksi noussutta Aino Ritari -kirjasarjaansa. Mesta.netin kirjasivusto selvitti kolmannen Ritari-teoksen salat ja paljon muuta.
Päin perhettä, Aino Ritari (Otava) on Aino Ritarista kertovan kirjasarjan kolmas osa. Aino valmistautuu Hiippolan ensimmäiseen pridekulkueeseen ja hän muuttaa Sauli-poikansa luo tämän saatua burn outin. Löytyykö pojan kreikkalainen isää tv-ohjelman avulla? Kirjassa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista hulvatonta. Aino Ritarin parissa ei voi olla nauramatta.
Nauratko itse usein kirjoittaessasi, Anna Rimpelä? Millainen suhde sinulla on kirjoittamiseen?
Nauran! Se, että mä itse nauran sille mitä kirjoitan on merkki itselle, että olen jonkin oikean jäljillä. On toivoa, että joku muukin voisi reagoida samoin. Jos itseä ei naurattaisi, en tiedä voisiko sellainen huumori edes toimia.
Mun suhde kirjoittamiseen on ihanan vapaa. Missään muussa harjoittamassani taidemuodossa en ole moista vapautta kokenut. Aino Ritari on myös hahmona niin hullu, että hänelle voi kirjoittaa melkeinpä mitä vaan. Se tuo vapautta myös. Mielikuvitus on mahtava asia. Kiitän mieltäni ja muistiani, joka ei kirjoittaessa harrasta juurikaan itsekritiikkiä. Muilla elämänaloilla sitten sitäkin enemmän! Jestas!
Millaista lukijakuntaa Aino Ritari -kirjat puhuttelevat? Millaista palautetta olet saanut niistä?
Saan palautteita, joissa kerrotaan kuinka kirja on naurattanut ääneen. Se on äärimmäisen mukava palaute tällaiselle lavakoomikolle, joka elää nauruista. Iloitsen jokaisesta palautteesta. Se lämmittää myös, että lukija voi samaistua ja löytää omia hölmöyksiään kirjojeni hahmoista ja sitä myötä nauraa omille vajavaisuuksilleen.
Minua lähestyvät eniten keski-ikäiset sekä vanhemmat naiset, mutta olen myös kuullut teini-ikäisestä pojasta, joka oli tehnyt äikän tunnille esitelmän kirjastani! Itse haluan ajatella että kirjani ovat kaikille sopivia.
Kirjassa käsitellään myös vanhenemisen ja kuoleman teemoja. Millainen suhde sinulla on ollut ikäihmisiin, isovanhempiisi ja vanhenemiseen yleensä?
Mulla on aina elämässäni ollut kaipuu kontaktiin erityisesti vanhempien ihmisten kanssa. Silloin kun omat isovanhemmat poistuivat ajasta iäisyyteen, hankin uudet. Joku sanoo että pitää lapsista, samaan tapaan mä kai voin sanoa että tykkään vanhuksista. Tykkään kaivella heistä jotain totuutta, mitä salaista tietoa heillä on, mistä itse en vielä tiedä. Etsin yhteistä huumoria, joka on mielestäni kaikkien ihmissuhteiden liima. Kiinnostavaa on myös se kuinka ihmisen ydin ei muutu vaikka ulkokuori vanhenee ja haurastuu. Ei kai meistä kukaan oikeasti ymmärrä minkä ikäisiä tässä ollaan? Kenenkään sielu ei tunnu vanhenevan samassa tahdissa kuin kroppa.
Jollain tasolla pelkään omaa vanhenemista. Pelkään iän tuomia vaivoja ja kipuja ja sitä, että pääseekö hoitoon ja otetaanko ikäihmisten vaivat yhtä vakavasti kuin nuoremman. Pelkään myös sitä että kaikki ympäriltä kuolevat ensin ja itse jään tänne hengailemaan itsekseni. Samalla odotan sitä, että saisin olla jollekin samanlainen mummu kuin itselläni on ollut. Toivottavasti joku adoptoi mut mummukseen sitten kun olen sen ikäinen! Tai vaikka nyt jo.
Mistä ammennat tarinoihin aineksia ja hahmoja?
Asioista, joita kuulen ja näen. Ohimennen kuulluista lauseista kadulla, lehtiotsikoista, omista muistoista. Näitä sitten yhdistelen päässäni keksimieni hahmojen sanomiksi ja tekemiksi jutuiksi.
Millaisia tulevaisuuden suunnitelmia sinulla on kirjoittajana? Kuinka kauan saamme nauttia Aino Ritarin hulvattomista tarinoista?
Nyt aion keskittyä stand upiin ja pitää pari kuukautta kirjoitusvapaata. Loppukeväällä aloitan kirjoittamaan jotain, joka ei kerro Aino Ritarista. En vielä kovin tarkkaan tiedä mitä, pidän mieleni auki ja muistiinpanovälineet lähellä siihen asti. Aino Ritari saa nyt hetken ainakin levätä, hänellehän kävi ihan mukava juttu viimeisen kirjan lopussa, niin luulen että hän elelee ihan kivaa elämää siellä Liinakonkadun kaksiossaan.
Edellisen haastattelumme (2020) jälkeen äänikirja on vallannut jalansijaa kirjamarkkinoilla. Millä mielin olet seurannut kirja-alan kehitystä? Oletko saanut uusia lukijoita äänikirjan myötä?
Uteliaana! Olen alusta asti kirjoittanut tekstiä suuhun sopivaksi koska taustani on näyttelijän työssä. Se tulee luonnostaan. Äänikirjoissa harmittaa ainoastaan se, että korvaus kirjailijalle ei ole ihan kohdillaan ja se, että jätetäänkö painettu kirja ostamatta kun voi kuunnella kuukausimaksulla äänikirjan.
Luulen, että olen saanut paljonkin uusia lukijoita. Veikkaan että äänikirjassa houkuttelee hyvät lukijat ja helppous ja edullisuus. Äänikirjoja kuuntelevat varmasti paljon sellaiset, jotka eivät ostaisi painettua kirjaa. Pitää kuitenkin muistaa, että kyseessä on eri tuotteet. Jos haluaa kunnolla paneutua ja keskittyä niin kyllä painettu kirja on ykkönen.
Kerrotko vielä lopuksi, millaisia kirjalöytöjä olet itse tehnyt viime aikoina?
Karin Smirnoffin trilogia! Viimeinen osa Sitten menin kotiin on mulla vielä ostamatta, odotan innolla sen lukemista. Laura Malmivaaran Vaitista pidin kovasti, siinä oli upeaa perhesuhteiden kuvailua. Pilvi Hämäläisen Cinderella oli melkoisen mahtava tragikomediapläjäys. Pidän absurdista ja tummasta huumorista. Dekkareita luen kun haluan todella rentoutua. Esimerkiksi aurinkolomalla en tiedä parempaa kuin istua altaan reunalla ja lukea dekkaria! Nyt luvussa on Satu Rämön Hildur, vaikka en altaalla tällä hetkellä sijaitsekaan.
Päin perhettä, Aino Ritari on saatavilla äänkirjana, lukijana Erja Manto. Kuuntele tai lue näyte Elisa Kirja -palvelusta.
Anna Rimpelä (s. 1978) on pohjalaistaustainen helsinkiläinen näyttelijä-koomikko. Hän haaveilee rikosetsivän ammatista ja on alati huolissaan omista hautajaisjärjestelyistään. Hänen esikoisteoksensa Pitkään meni ihan hyvin (2018) sai ihastuneen vastaanoton.
Kuva: Arto Wiikari 2017 / Otava
