Pahan kukat. Ohjaus: Antti J. Jokinen. PO: Juno, Viljami Nojonen, Mikael Gabriel, Eero Aho. 102 min. K16. 2016.
Antti J. Jokisen (Puhdistus, Kätilö) ohjaama lähiöankeutta pöyhivä nuorisokuvaus Pahan kukat ei yllä miehen kiitosta keränneiden edellisten ohjaustöiden tasolle. Elokuvan kohdalla on vaikeuksia hahmottaa, onko kyseessä tulevaisuuden skenaario, dystopia. Jengimellakoita tai yleensä nuorison pahoinvoinnin aiheuttamaa massaliikehdintää ei Suomessa ole kaduilla ainakaan suuremmassa mittakaavassa. Myös jengiytyminen on vielä kovin varovaista, verrattuna vaikka Ruotsin maahanmuuttajakortteleihin.
Leffalta kannattaa riisua välittömästi turha painolasti. Elokuvan dvd-version kansipaperissa väitetään Jokisen filmin olevan ”kansainvälisen tason jengidraamaa”. Ei suinkaan. Mennään aivan perustasolle, katu-ja ruohonjuuritasolle. Yhden perheen arkipäivän ongelmiin. On uusioperhe, jonka isä (Eero Aho) tekee paskaduunia ja yrittää samalla estää perheen nuorimmaista Sipeä (Viljami Nojonen) joutumasta isoveljen mukana huume-ja rikoskuvioihin. Juno (Juno) on pikkurikollinen ja huumehippi, jonka kautta seurataan Itä-Helsingin kipupisteitä. Tosin mitään ei selitetä. Ongelmien taustoja ja yhteiskunnallisia jännitteitä ei perustella. Junon ongelmat vaikuttavat itseriittoisilta. Kaveriporukka vetää mukanaan isompiin huumeympyröihin. ”Viimeiseksi keikaksi” tarkoitettu douppireissu menee kiville ja aiheuttaa lopulta väkivallan kierteen.
Elokuvan henkilöhahmot ovat joko lainaa jenkkileffoista tai vain yhdellä ominaisuudella luonnosteltuja. Pikkunilkkien elämän yksityiskohdat ja ankea tunnelma ovat paikallaan mutta väärien hahmojen tulkitsemina. Ei räppäri Junosta tai Mikael Gabrielista saa pahoja poikia. Eero Aho on räjähtämistä odottava ruutitynnyri mutta hahmon taustojen puutteellinen esilletuonti syö kurjuuden maksimoinnista tehoja. Kapealla putkella etenevä tarina vaihtaa näkökulmaa ontuvasti ja tapahtumat etenevät piripäisen puuromaisesti.
Yksittäisten tapahtumien kohdalla uskottavuus on hallussa mutta suuressa mittakaavassa jengihelvetin tuominen Helsinkiin ontuu pahasti. Oikeastaan sanan ”jengi” voi unohtaa leffan osalta kokonaan. Huomion voi kiinnittää pätevään musiikin käyttöön (punkkia ja räppiä), tyylittelevään ohjaukseen sekä näyttävään kuvaukseen. Elokuvan toivoton ja kohtaloonsa alistuva tunnelma kantaa vahvana koko tarinan kaaren. Elokuvassa heitellään ilmaan tärkeitä kysymyksiä, jotka ansaitsevat tulla esille. Henkilöhahmoissa on kuitenkin niukalti positiivisia samaistumisen kohteita.
J.A.Kaunisto
