Kesärauha 2026, lauantai 13.6. ja sunnuntai 14.6. (Turku, Turun Linnan puisto)
Kesärauhan perjantai oli musiikillisesti lähellä napakymppiä. Lauantai on usein monipäiväisellä festivaaleilla ”kaiken kansan päivä”, ja myös Kesärauha eteni lauantain osalta turvallisella linjalla. Loppuunmyydyn päivän ehdoton kansansuosikki oli Avaimen juhlakonsertti. Rap-hekumoinnin päätyttyä iso osa yleisöstä marssi suoraan ulos, eikä loppuillan viihtymistä auttanut sitkeä vesisade, joka vain yltyi yöhön mentäessä. Sunnuntai oli aurinkoisempi, myös musiikillisesti.
Lauantai 13.6.
Lauantain ensimmäinen musiikillinen kohtaaminen tapahtui kansanmusiikin sävelien parissa. UMK-kisassa Takatukkaa heiluttanut Antti Paalanen oli mielenkiintoinen kiinnitys Kesärauhan alkuiltapäivään. Möreää kurkkulaulua ja haitaria saatiin reippaina annoksina, ja luonnollisesti kansa odotti Takatukkaa. Tanssijalka sai käskytystä, vaikka paikalle ehtinyttä yleisöä ei laskettu sadoissa. Yleisö jaksoi kuitenkin Takatukankin jälkeen kuunnella tarinaa kukista ja mehiläisistä. Taustatanssijoita myöten Antti Paalanen täytti ehdottomasti paikkansa festivaalin monenkirjavassa artistkattauksessa.
Nössö Nova, nuo indiepopin naapurinpojat ja indien Komiat, säteili kilpaa auringon kanssa, tarjoten juhlakansalle maittavan mutkatonta musiikillista alkuiltapäivää. Sympaattisuus lienee sana, joka kuvaa parhaiten Nossö Novan Kesärauhan vierailua. Nössöjen kanssa ei vain voinut jurottaa tai esittää kiivasta rokkipoliisia. Päivän viralliset unelmavävyt.
Samuli Putro päälavalla oli lauantain olemukseen enemmän kuin sopiva artistikiinnitys. Putrolla on jo niin valtava määrä pätevää soolotuotantoa, että mies voisi heittää vaikka kaksi samanpituista settiä, eikä yleisön mielenkiinto jäisi ensimmäistä huonommaksi. Putron turvallisuus oli jo sillä tasolla, että välillä iski puutuminen. Kesärauhan keskiarvoa varttuneempi yleisö heilui musiikin tahtiin kuin kaislat rannalla, mutta suurempaa intohimoa Putro esitteli vain välispiiikeissä. Putron lavashow rajoittuu tuttuihin ”voimisteluliikkeisiin” ja suurimmat kohahdukset koettiin Putron riisuessa takkinsa ja heiluttaessa takapuoltaan. Sanni, Surutyötä, Milloin jätkät tulee…yleisön huudatusta Anna nyt -viisussa, joka Putron itsensäkin mielestä on biisinä lähes nolo, mutta yleisön antama vaste tyydytti artistia. Älkää unohtako toisianne -kappaleen kohdalla allekirjoittanut siirtyi takavasemmalle tarkistamaan pienemmän lavan tarjontaa.
Nimittäin oletin kehutun nuoren räppärin Keijun saavan nuorempaan väkeen liikettä ja tunteen paloa. Yllättäen nuoriso-osastoa oli paikalla niukalti ja yleisön keski-ikä yllättävän korkea. Selitys: räppiporukka oli tulossa juhla-alueelle vasta Avaimen keikan osuessa kohdalle. Keijun esityksessä ei ollut mitään pahaa sanottavaa, ainoastaan kohdeyleisöä oli paikalla harmittavan vähän.
…ja Putro jatkoi vielä keikan finaaliin. Osuma sai aikaan normaalia suuremman kohahduksen, Elämä on juhla saateltiin liikkeelle mainiolla palopuheella elämän parhaudesta ja loppuun vielä Olet puolisoni nyt. Kiitos, kumarrus ja seuraavia musiikillisia haasteita kohti.
Turun oma voimakone Sweatmaster odotteli Putron keikan loppua ajatuksella, että Putro saattaisi haluta todistaa Svetareiden keikkaa alusta lähtien…not. Sweatmasterilla oli kuitenkin taikatemppu hallussaan, millä kansaa saatiin nopeasti paikalle – kitara, basso ja rummut. Muuta ei tarvita, kuin yksi hampaat näkyvillä laulava karju. Nimittäin mitä pahempi irvistys, sitä kireämmälle rokkikone on viritetty. Keväällä pitkän tauon jälkeen uuden albumin julkaissut bändi osoitti jälleen tiukan rock-.trio -kombinaation parhauden – kun kitara ja bassokin ovat parhaimmillaan lyömäsoittimia, meno on todellakin tiukkaa ja kitarassa on sirkkelin lisäksi musertavaa auktoriteettiä. Raaka ja kuiva soundi on universaali ilmiö, ja kun tiivistäminen viedään timantin tasolle, käskevässä kompissa on rockin ydin. ”I am a demon and I love rock’n’roll” – siihen ei ole mussuttamista, hä!
Rebekka Holi oli lavalla kuin Kesärauhaan mittatilaustyönä tuotu artisti. Jos voidaan puhuta leimallisesti Kesärauhaan sopivasta esiintyjästä, Rebekka Holi on juuri sitä. Ja kaikki tämä sanottuna positiivisella näkökulmalla. Omanlaiseltaan luonnonlapselta vaikuttanut Rebekka Holi oli pelkastaan hurmaavan aito tapaus. Artistista säteili iloa, joka ei voinut olla tarttumasta myös festarikansaan. Biisit kuten Huoleton ja Saippuoita haistelemaan olivat suoraan ilmentymiä Rebekka Holin lavaolemuksesta. Yhdessä sunnuntaina esiintyneen Lyytin kanssa kaksikko ripustaa olemuksellaan auringon kattoon tilanteessa kuin tilanteessa.
Vähälukuinen kansanosa otti lämpimästi vastaan ruotsalainen indierokkarin Svart Ridån. Vahvasti Kent-yhtyeeltä kuulostava naisoletetuista muodostettu rock-trio sai turkulaisilta ison annoksen rakkautta. Bändi oli hämillään saamastaan vastaanotosta, yleisö jopa lauloi mukana (ruotsin kielellä esitettyjä viisuja). Keikan eturivi oli jostain kumman syystä miehitetty väkimäärään nähden runsaalla miesfanien joukolla ja bändin jäsenet olivat silminnähden iloisia suomalaisesta vieraanvaraisuudesta. Hauska sattumus oli, kun yleisöstä pahoiteltiin bändin lavalle saamien janojuomien laatua. Mallasjuoman tölkissä oleva karhun kuva ei rokkareita pelästyttänyt, vaan kitaristi totesi pitävänsä oluestaan maltaisella jälkimaulla. Kitaristi otti muutenkin täysillä ilon irti keikkahetkestä – runsaat soolot innostivat kansaa äänekkäämpiin suosionosoituksiin. Svart Ridå jätti parhaan mahdollisen jälkimaun ja bändin vahvasti 90-lukulaiselle haikealle rockille saattaisi olla kysyntää Suomessa kiertueen merkeissä.
Lauantain päänimi oli Asan eli 20 vuotta sitten Avaimen ”Punainen tiili” -juhlakeikka. Keikka oli kaikkea, mitä suomalainen rap-nostalgia pystyy nykyään tarjoamaan. Keikan aluksi DJ lämmitteli runsaslukuista kansaa tutuilla rap-hiteillä vuosien takaa. Asan Punainen tiili on albumi, joka on monelle vähemmän räppiä kuuntelevalle tutumpi juttu. Punainen tiili -show oli juuri sitä, mitä oli tilattu – eli nostalgiaa pursuava yhteisöllinen kansanhuudatus, jonka tarpeellisuus tuli todistettua valtavan yleisömeren suorastaan fanaattisella äänipalautteella.
Kun Punainen tiili oli käsitelty, suuri osa yleisöstä suuntasi suoraan porteista ulos. Ruusujen keikalla oli yleisöä vielä massoiksi asti, mutta sateen alkaessa, ennätysyleisöstä hävisi jälleen suuria joukkoja. Ruusut sai kuitenkin vahvan yleisöpalautteen, ja Ruusut oli lavalla vaikuttava kokemus. Bändin raskas biitti ei jättänyt kansaa rauhaan, vaan tasapainoinen kokonaisuus tanssitti yleisöä alusta loppuun. Heti keikan alkuun soitetut Outo kesä ja Verenkiertoon saivat kierrokset korkealle, ja allekirjoittaneen suosikit, Avaimet avaa ovii ja Kurpitsalyhty, soivat erityisen massiivisesti. Keikan aikana yltynyt sade ei vielä suuremmin haitannut ilonpitoa, mutta tilanne muuttui synkemmäksi.
Nimittäin Benjaminin aloittaessa omat jumppasessionsa, vesisade oli jo hallitsevaa. Onneksi Benjamin piti yleisön liikkeessä, sillä kylmyys oli sateen ikävä seuralainen. Ainakaan Benjaminilla ja taustatanssijoilla ei ollut kylmästä tietoakaan, sillä porukka oli liikkeessä koko tunnin esityksen ajan. Suuri osa alueelle jääneistä ihmisistä todisti Benjaminin vauhdikasta keikkaa ja välttämättä sade ei eturiviä haitannut paljoakaan.
Päälavan viimeisen artistin, Aldo Parksin kohdalla, sade oli jo lannistavan voimakasta. Kylmyyden ja kosteuden paineessa brittiartistia oli vastaanottamassa harmittavan pieni yleisömäärä. Artistin ensimmäinen Suomen vierailu olisi voinut sujua onnellisempien tähtien alla, mutta asia ei artistia häirinnyt. Varsinkin Parksin uusin albumi ”Ambiguous Desire” on reippaampaa rytmiä sisältävää elektro-indietä, mutta Kesärauhan harmaudessa biitti alkoi toistaa liikaa itseään ja Parksin pehmeä äänikin sopii sittenkin paremmin herkempiin hetkiin.
Sunnuntai 14.6.
Sunnuntain alku oli viileä mutta päivän aikana aurinko pakotti festarikansaa luopumaan liiallisesta asustekerroksesta. Päivä oli toivoa täynnä, varsinkin kun artistilista vaikutti etukäteen lauantaita anteliaammalta. Päivä alkoi turkulaisen indieryhmän Salaliiton seurassa. Bändin aloittaessa soittotyöskentelyn, lavan edessä patsasteli noin kolme ihmistä. Koska lava sijaitsi sisäänkäynnin läheisyydessä, paikalle valui jatkuvasti lisää juhlakansaa. Salaliitto joutui kuitenkin soittamaan nolostuttavan pienelle väkimäärälle, sillä samaan aikaan aloittanut Lyyti keräsi seuraansa huomattavasti runsaamman yleisökatraan.
Lyyti oli lavalla pelkkää hymyä ja keijukaismaista läsnäoloa. 100 kaunaa -biisin tahdissa hymyilevä Lyyti tassahteli lavalla niin aktiivisesti, että melkein saattoi nähdä artistin nousevan siivilleen. Keikalla koettiin myös inhimillinen hetki, kun kesken biisiä Lyyti vaikutti unohtavat sanat tai kärsivän ääniongelmista. Viisun jälkeen Lyyti paljasti kyseessä olleen hetkellinen ääniongelma, joka oli laulajalle suuri hämmästyksen aihe. Siitäkin huolimatta, Lyyti hymyili kilpaa auringon kanssa ja kansa nautti ilmavan raikkaista kappaleista kuten Mihin voin soittaa? ja Jos tää on unta. Tunnelmaltaan ja artistin läsnäololla mitattuna täyden kympin esitys.
Kesärauhan vaikiokävijä Arppa pääsi yllättämään koko festivaalin (allekirjoittaneen mielestä) parhaalla keikkalla. Onhan se kaikkien tiedossa, että Arppa on loistava mutta onko Arppa suorastaan musiikillinen nero ja onko artistillä tällä hetkellä Suomen paras kiertuebändi? Jos en tiennyt kokevani festivaalin parhaan keikan, en myöskään osannut aavistaa luvassa olevan omalla listallani kaikkien aikojen kymmenen parhaan jazz-keikan listalle yltävän keikkahetken!
Keikan kolme ensimmäistä biisiä olivat uudelta Arppa & Jiri-serkku -albumilta ”Iltamat Pihlajassa”. Allekirjoittanut on fiilistellyt albumia aktiivisesti ja miettinyt ”livenä nämä biisit lähtee lentoon” – todellakin. Kun Arppa laittoi bändin kanssa käyntiin Rodenilta soitetaan -viisun, meno yltyi huomaamatta aivan tajuttomaksi fuusiojamitteluksi. Levyersioihin verrattuna usean minuutin soolot piiskasivat fiilistä kohti kattoa. Asemalla, Arppa painoi lisää kaasua ja miehen spoken wordin ja jopa rapin suuntaan kallellaan oleva laulutyyli kiihdytti groovea ja bändin sooloiloittelu yltyi infernaalisiin mittasuhteisiin. Miksi pitkiä sooloja ja jamittelua – siksi, että Arppa fiilisteli myös itse mahtavan bändinsä soittoa yleisön lailla. Arppa oli yhtä hymyä bändin yltäessä yhä liekehtivämpään fuusiojamitteluun. Balalaikkaorkesterin naiset, hienovaraista mutta niin hallittua ja harkittua. On myönnettävä, että allekirjoitanut oli kolmen ensimmäisen biisin kohdalla jazz-taivaassa – eikä meno kuivahtanut jatkossakaan.
Linnanmäeltä liberteen rauhoitti tunnelmaa, Arpan lauluflow oli hämmentävän suvereenia. Juhani ilahdutti vanhoja faneja ja seuraavaksi lavalle saatiin yllätysvieras Jukka Poika esittämään Savurenkaat-biisiä. ”Sairas bändi” hehkutti Jukka Poika ja voi pojat kun Arpalta sujui mainiosti myös reggae-henkinen materiaali. Biisin lopulla Arpan ’sairaan’ bändin groove vei Jukka Pojankin mystisiin tiloihin ja mies oli kuin lähtöluvan saanut pakettimatkalainen. Arpan isän suosikkibiisin Leikkiä sanoilla jälkeen raukeaa rentoilua Luulin että -biisin tahtiin. Lopuksi vielä aivan mainio uutuusbiisi Tennis roll, joka saattoi olla jopa päivän hikisin veto. Oli luvassa jälleen yllätys, sillä bändi asettui yhden ainoan mikrofonin eteen ja alkoivat akustiset iltamat haitarin, mandoliinin ja läskibasson tahtiin. Tajuttomalla groovella bändi veti Rapparin polkan, Kerran Turussa ja Oulu-biisit. Arppa oli yhtä hymyä ja mikäs ettei. Miehellä oli aitopaikka loistavassa musiikki-iloittelussa. Niin, ja pohdintaan onko Arppa musiikillinen nero – miehen vapaana leikittelevät lyriikat ja omaperäinen laulutyyli saattavat synnyttää vielä jotain aivan tuntematonta – vaikkapa juuri yhteistyössä Jukka Pojan kanssa. Täyden kympin keikka niin intensiivisyydessään, draaman kaaressa, kuin soiton virtuositeetissä.
Vaikka pää oli sekaisin Arpan upean bändin ilotulituksen jäljiltä, Jonna Tervomaa aloitti toisaalla jo keikkansa. Innostuneen oloinen artisti vaikutti viihtyvän lavalla ja Sun tytär sekä Fuji -biiseillä käynnistynyt keikka esitteli artistin uudempaa ja vanhempaa puolta. Tervomaan bändi oli mainio, ammattitaitoinen, ja artisti itse vaikutti siltä, että olisi voinut heittää parin tunnin keikkarupeaman ihan lonkalta. Kaaoksen hallintaa ja varsinkin erityisen herkkä Tikapuut olivat yleisön mieleen. Lainabiisi Rakkauden haudalla sai positiivisen yleisöpalautteen ja herkkä Disco melancholia oli biisi paikallaan mutta osa yleisöstä odotti ysärisuosikkeja. Odotuksille saatiin täyttymys Suljettu sydän, Myöhemmin ja Yhtä en saa -biisien muodossa. Kaikkiaan Jonna Tervomaan keikka oli sujuvasti soljuva kokonaisuus, joka antoi artistista jokaiselle jotain.
Maustetytöt on saanut soundiinsa lisää tapahtumia ja ryhdikkyyttä. Kieltämättä myös soittimet ovat kokeneet päivityksen ja lavalla nähtiin myös vanha sähköpiano. Se mikä on vanhaa, ovat niukat välispiikit. Tosin yksi hyvä juttukin saatiin. Kaisa muisteli aikaisempia Turku-kokemuksiaan ja Turun tautia. Aikoinaan, ennen Maustetyttöjä, duolla oli bändi nimeltään Kaneli. Kaneli harjoitteli Turussa, ja Kaisa muistaa olleensa aina kuolemanväsynyt ja harjoittelu oli aivan pakkopullaa. Kaksikko alkoi puhua Turun taudista – todennäköisesti kyseessä oli vain karmean kankkunen, joka hankittiin aina Turun reissun yhteydessä.
Kesärauhan keikka oli monelle vanhalle fanille ilmeisen ongelmallinen tapahtuma. Koska uuden levyn materiaalia oli runsaammin ohjelmistossa, usea aikaisemmin soitettu biisi loisti poissaolollaan. Toisaalta allekirjoittanut olisi toivonut duon soittavan kokonaisuudessaan ”Itken jos mua huvittaa” -albumin lisättynä vain muutamalla vanhemmalla hittibiisillä. Mutta bändi ei soittanut esimerkikiksi tuoreen albumin mielestäni parasta biisiä, Mitä sitten teen.
Uusia biisiä listalla olivat Oslo Helsinki Berliini Kokkola, Hapentuhlaaja, Itken jos mua huvittaa ja Styroksi. Viisuista jokainen istui kokonaisuuteen saumattomasti ja varsinin Hapentuhlaajan voi olettaa pysyvän keikkasetissä pitkään. Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä oli yksi keikkahetken parhaista ja Ne tulivat isäni maalle toimii aina vahvan tekstin ansiosta. Syntynyt suruun ja puettu pettymyksin on kesäkeikoille jo turhankin raskasta soutamista. Ei niin kovin suuri city on klassikko, ja Jos mulla ei olis sua, mulla ei olisi mitään lienee yksi duon tärkeimmistä biiseistä. Kesärauhassa Maustetytöt jätti hieman odottavan jälkimaun. Toiset odottivat vanhoja suosikkejaan, ja toiset (kuten allekirjoittanut) fiilisteli tarkkaan uusien biisien sopimista keikkasettiin. Ehkä duon esiintymispaikka tapahtuman päälavalla ei ollut optimaalinen. Pienempi lava olisi tuonut Maustetytöt monella tavalla lähemmäksi.
Aikataulusyistä Vesala ja LounaOnline jäivät tällä kertaa kokematta. Brittiläinen Fat Dog on kuitenkin niin hullu tapaus, että moinen sekametelisirkus oli koettava ihan omin korvin ja silmin. Tekno-post punk ja balkanilainen perinnemusiikki vahvasti punk-henkisessä ympäristössä. Kuulostaako mahdottomalta yhtälöltä? Mukaan voi vielä lisätä klezmer-musiikin ja vokalisti Joe Loven röyhkeän haistattelevan asenteen ja lopputulos on jotain, missä on tukevaa biittiä ja paikoin sekopäistä asennetta. Bändin soundia, siis kokonaisvaltaisesta bändistä on kyse, värittävät saksofoni ja viulu. Jos ei mitään muuta, bändin ulosanti menee jalan alle ja laittaa liikkumaan. Kasvoille leviävä hymy on myös bändin keikalla yleinen sivuoire. Fat Dogin keikkaa katsellessa, ei voinut muuta kuin ihmetellä, miten joku on keksinyt laittaa kasaan moisen musiikillien fuusioreaktorin. Fat Dog oli heittämällä koko tapahtuman sekopäisin musiikillinen trippi.
Kanadalainen elektronisen musiikin kokoonpano Caribou on saanut kylkeensä määritelmiä indietronica, folktronica ja dream pop. Perinteisestä, vanhakantaisesta elektronisesta musiikista on kuitenkin kyse. Bändi käyttää paljon sampleja ja musiikki syntyy orgaanisesti – ei pelkästääm läppärien rivistön tuottamana. Lavalla bändillä oli liverumpali, joka toi soundiin oman leimansa. Caribou tarjoili painavaa biittiä ilman varsinaista laulusolistia ja lopputulos oli ilmavan vaikuttavaa ja muhkeaa. Isot pisteetä myös näyttävälle valolshow’lle. Yleisö tuntui arvostavan kaukaista vierasta, Caribou oli ilmiselvästi odotettu vieras. Kun vielä soittajillakin näytti olevan hauskaa, Kesärauhan viimeiset hetket sujuivat mieltä ylentävän elektropopin parissa.
Foto ja teksti J.A.Kaunisto
