Post Pulse julkaisi toukokuussa kolmannen albuminsa Lupaus. Bändi yllättää suomenkielisellä nimikkobiisillä ja vie musiikkiaan kuolonmetallista kohti rockimpaa otetta. Samalla levyn kappaleet nojaavat entistä raskaampiin riffeihin, joiden yllä leijuu vahva melankolinen sävy. Bändin kehityskaaren nykyistä ilmentymää voisi kutsua vaikka moderniksi death-rockiksi.
Haastattelimme bändin rumpalia Anttonia ja kitaristia Anttia kuullaksemme fiiliksiä nyt kun levyn julkaisusta on kulunut jo joitain kuukausia.
Olette sanoneet, että samanlaista levyä ei tehdä kahta kertaa. Millainen teidän musiikillinen evoluutio on ollut albumi albumilta?
Anttoni: Debyyttimme Halls of the Damned (2017) on koukeroisen suoraviivaista death metallia progella höystettynä, ja oikeastaan kaikki biisit mitä olemme kirjoittaneet ja julkaisseet vuosina 2018-2021, jatkoi samalla linjalla.
Toisella albumilla, Return to the Halls (2024), lisäsimme melodista ilmaisua synien sekä puhtaiden laulujen muodossa. Kyseinen julkaisu sisältää kaikkea konemusan, äärimetallin ja jazzin väliltä. Vaikka kokonaisuus kuulostaa paperilla älyttömältä sekametelisopalta, saavutimme mielestäni eheän kokonaisuuden tällä albumilla.
Kolmoslevy Lupaus (2026) on myös katalogissamme hieman erilainen nuori: albumi kellottaa noin 45 minuuttia, ja biisejä on yhteensä vain viisi kappaletta. Synat ovat ottaneet aavistuksen verran isompaa vaihdetta, ja puhtaita lauluja sovitettu rohkeammin, tällä kertaa myös vokalistimme Tapani Rantasen toimesta, kun edellisellä kitaristimme Antti Karhu hoiti puhtaat osuudet.
Lupaus on meidän synkin, kaunein ja henkilökohtaisin teos, johon jokainen ukko laittoi parastaan. Kompromisseja emme ole ikinä harrastaneet biisinkirjoituksessa, emmekä taivu siihen Lupaus-albumillakaan. Meidän porukassa tärkeää on aina ollut se, että biisin soittaminen tuntuu hyvältä.
Antti: Post Pulse on ollut sama neljän tyypin porukka koko sen yli kymmenen vuotisen uran ajan ja uskon, että tämä kuuluu vahvasti jokaisella julkaisullamme siitä huolimatta, mihin suuntaan musiikkimme milloinkin nojaa. Säveltäessämme Return to the Halls -albumia vuonna 2022 järjestimme avoimen kitaristihaun, koska kaipasimme enemmän melodisia elementtejä saundiimme – oli hyvin lähellä, että kvartetista oli tuolloin tulla kvintetti, mutta emme lopulta löytäneet bändiimme uutta jäsentä.
Tuolloin suoraviivaistimme tietoisesti soitintyöskentelyä ja lisäsimme runsaasti koskettimia äänimaisemaan. Return to the Halls oli meille tärkeä levy myös siinä mielessä, että huomasimme mihin kaikkeen bändimme musiikillisesti venyy – toki se oli vasta alkusoittoa sille, mitä myöhemmin oli luvassa Lupaus-albumin kohdalla, missä kaikki tehtiin isommin ja vielä enemmän tunteella.
Kuva: Samuel Järvinen
Levyn nimikkobiisi Lupaus on bändin ensimmäinen suomenkielinen biisi. Miten syntyi idea suomenkieliselle tekstille ja miten biisi on otettu vastaan?
Anttoni: Biisin kirjoitusvaiheessa, Antilla heräsi ajatus suomeksi kirjoitetusta tekstistä, ja siitä se sitten lähtikin. Siinä oli myös PP-leirille tuore tuulahdus jotain uutta, jota haluttiin kokeilla.
Laulukielenä suomi jakaa mielipiteitä, mutta pääosin olemme saaneet positiivista palautetta. Keikoilta ei ole kuitenkaan kukaan lähtenyt tuon biisin aikana kotiin, niin varmaan ihan kivasti uppoaa! Jonkin verran vanhimmilta kuuntelijoilta ja seuraajilta olen kuullut, että kuulostaa samaan aikaan oudolta, mutta luonnolliselta.
Antti: Muistaakseni ajatuksenkulku meni ”Lupaus”-kappaletta säveltäessä niin, että kertosäkeeseen hain inspiraatiota norjalaisen Gåte bändin musiikista ja sitten aloin kuulla kertosäkeessä suomalaista SARAa ja mitä luultavammin tämä vei ajatukset suomen kielen äärelle. En ole aivan varma, kuka lopulta naulasi ajatuksen laulukielestä, mutta jokin kyseisen kappaleen luonteessa vei meidät tuon ajatuksen äärelle. Kun mietimme uudelle levylle nimeä, kuvailin englanniksi basistillemme Sam Roonille, mistä ”Lupaus”-biisi kertoo – lopulta päädyimme ottamaan tietoisen riskin ja valitsemaan sen levyn nimeksi. Siinä vaiheessa, kun bändi kysyy itseltään “voidaanko me tehdä tätä?”, mielestäni vähintäänkin yhtä tärkeä kysymys on “miksi ei voitaisi?” – ainakaan meillä ei ole mitään menetettävää.
Uuden albumin päättää järkälemäinen, yli 20 minuuttinen teos The Hole. Pituudestaan huolimatta biisi näyttää yllättäen saaneen eniten soittoja ainakin Spotifyssa. Se on yllättävää, koska pitkät biisit yleensä saavat vähemmän kuunteluja ja albumin päätösraidat yleensä myös. The Holea ei myöskään ole julkaistu singlenä. Mistä luulette, että biisin suosio johtuu?
Anttoni: ”The Holen” suosio kyllä yllätti meidät kaikki! Se on saanut eniten palautetta koko albumista, ja pelkästään positiivisessa mielessä. Tällaisen järkäleen kirjoittaminen oli meille myös haaste, ja treeniksellä puhuttiinkin, ettei nyt hosuta ja edetään ihan rauhassa osasta osaan. Eikä tuossa biisissä hirveän montaa kuviota ole, vaikka melkein 22 minuuttia kestääkin. Tunnelmat puhuttelivat ja ne kuljettavat enemmän biisiä eteenpäin vs progressiiviset kuviot.
Me kyllä huudatimme sosiaalisessa mediassa tämän biisin kirjoittamisen kulkua, mutta minuakin kiinnostaa, mikä meidän kuuntelijoita viehättää tässä biisissä. Samaistuuko kuuntelijat tunteeseen pudota kuoppaan? Elämän synkät puolet? Näitä saa toki jakaa meille päin!
Itselle tämä on henkilökohtaisin teos, jossa olen koskaan saanut olla mukana, ja siihen on upotettu omasta puolesta niin paljon synkkyyttä ja samaan aikaan teknisen suorittamisen iloa. Tuntuu jotenkin hirveän kevyeltä nyt kun albumi on ulkona.
Antti: Me soitimme ”The Hole”-kappaleen levyjulkkarikeikalla ja siellä sen konkreettisesti tunsi ihan lavalle saakka, että porukka viihtyi kappaleen äärellä. Myönnän, että noin pitkän kappaleen mukaan ottaminen settiin jännitti ennakkoon hieman, koska livenä voi olla hankala pitää ihmisten huomiota yhdessä kappaleessa (mitä he eivät todennäköisesti ole edes koskaan kuulleet aiemmin) noin pitkään – mutta se ei ollut ongelma lainkaan!
Oma taustani muusikkona ja biisintekijänä nojaa pitkälti progemetalliin, esimerkiksi Dream Theaterin vaikutus grooven, rytmien ja melodioiden käyttöön on yllättävänkin ilmeinen, kun sitä ajattelee – ja siinä genressä pitkät ja polveilevat biisit eivät ole kovin harvinaisia.
Se, että ”The Hole” on levyn eniten soitettu biisi Spotifyssa todellakin yllättää samoista syistä, mitä kysymyksessäkin on lueteltu – mutta toisaalta, se on huolellisesti ja hyvin tehty rock-kappale, minkä on tarkoitus kuljettaa sekä viihdyttää kuulija ikään kuin huomaamatta melko pitkän ja synkän tarinan läpi.
Kuinka suuren panoksen Merta-yhtyeestä tuttu Juhis Kauppinen antoi äänittäjänä ja tuottajana albumille?
Anttoni: Juhiksella on tarkat korvat, ja lähtösoundi rumpunauhoituksissa oli lähestulkoon sama, mitä levylle päätyi! Mielipiteidenvaihto sovituksista (etenkin rummuissa) oli mukavaa ja rakentavaa: välillä en osannut päättää miten haluan siirtymiä toteuttaa ja päädyimme usein yksinkertaisimpaan sovitukseen. Yhteinen sävel löytyy aina, ja yhteistyö on helppoa ja hauskaa Juhiksen kanssa. Juhiksen kädenjälki näkyy ja kuuluu levyllä, ja olemme bändin kanssa yhtä mieltä siitä, että hän oli jälleen oikea valinta tuottamaan levy.
Antti: Return to the Halls -albumin kohdalla etsimme levylle miksaajaksi teknikkoa, joka saisi metallimme kuulostamaan mahdollisimman popilta ja tähän täydellinen tyyppi oli Juhis. Juhiksella on huippu hyvä ote soittajiin ja aina tosi positiivinen fiilis, mikä auttaa valtavasti, kun oma usko meinaa loppua suuren työmäärän äärellä. Juhiksen saundi on iso, moderni ja lämmin ja hänen puoleen käännymme taas takuulla, kun tulee uuden musiikin aika. Lupaus levyllä masteroinnista vastasi Juhiksen “luottotyyppi” Miro Kiiski.
Antti Karhu on soittanut pitkään norjalaisessa Shiningissa. Miten päädyit siihen bändiin ja voidaanko odottaa jotain yhteistyötä bändien kanssa, esimerkiksi yhteiskeikkoja?
Antti: Shiningilla oli vuonna 2017 avoin kitaristihaku netissä ja fanipoikana päätin kokeilla onnea. Kuvasin videot, kun soitin kahta heidän kappalettaan ja jonkin ajan kuluttua puhelin soi – tosin tuolloin vain kuullakseni, että suunniteltu rundi mihin kitaristia haettiin ei toteudukaan. Jørgen Munkeby palasi asiaan myöhemmin uudelleen ja tuolla kertaa hommat saatiin liikkeelle – Animal levy (2018) oli tulossa julkaisuun ja keikat sovittuna. Siitä lähtien olen ollut mukana ja se on ollut upea sekä ennen kaikkea opettava kokemus! Näyttää siltä, että tänä vuonna saadaan uusi Shining albumi pihalle ja voin sanoa, että kova lätty on luvassa! Jørgen soittaa saksofonia Post Pulsen ”Dead Like Silence” (2018) kappaleella, mutta muuten yhteistyötä ei olla suunniteltu – meillä ei toki olisi mitään yhteiskeikkoja vastaan, jos sellaisille tulisi mahdollisuus.
Post Pulse on muutenkin kansainvälinen bändi. Basistinne Sam Roon on jenkeistä. Miten hän päätyi kokoonpanoon?
Antti: Alun perin kukaan Post Pulsesta ei ole Helsingistä kotoisin ja esimerkiksi Sam on asunut täällä kauemmin kuin minä. Kun muutin 2015 Oulusta Helsinkiin, jätin lähes kaikki Oulu-bändit taakseni ja etsin uutta porukkaa täältä. Muusikoiden.netistä löytyi nimetön porukka, kellä vaikutti olevan hyvä meininki ja mielenkiintoista musiikkia – tavattiin ja pienen käynnistelyn jälkeen löydettiin oma tyyli, nimettiin bändi ja alettiin valmistelemaan suoraan ensimmäistä albumia. Minä olin siis viimeinen lisäys bändin rivistöön tuolloin. Tuolla tiellä ollaan edelleen ja voin myöntää, että kävi uskomaton tuuri löytää kerralla näin hieno porukka! Sam on true-metallipää ja uskomattoman taitava muusikko – hänellä on kyky ottaa haltuun mikä tyyli tahansa ja hän on hyvin musikaalinen soittaja.
Millaisia tulevaisuuden suunnitelmia bändillä on?
Anttoni: Promoamme julkaistua albumia Lupaus ja pyrimme keikkailemaan levyn kanssa mahdollisimman paljon. Jotkut pikkulinnut ovat laulaneet, että Post Pulse saataisiin lähtemään jälleen Suomen rajojen ulkopuolelle. Uutta musiikkia emme pakota ulos. Sitten kun tai jos inspiraation liekki syttyy, alkaa uuden materiaalin kirjoitus.
Antti: Pieni ajatus uuden musiikin suunnasta on jo alkanut hahmottumaan ja voin sanoa, että evoluutio jatkuu – jos Lupaus tuntui rohkealta hypyltä uuteen suuntaan, niin odottakaapas vain seuraavaa tuotosta 🙂
Jos Post Pulse olisi eläin, mikä eläin se olisi?
Anttoni: Vesinokkaeläin. Se on sen verran friikki laji nisäkkäiden keskuudessa, että samaistumispintaa, kuvainnollisella tasolla, löytyy!
Nimetkää yksi ihminen maailmassa, jonka haluaisitte kuuntelevan uuden albumin.
Anttoni: Patrick Hakamäki/Blood Red Delusion!
Antti: Olisi kiva kuulla, mitä mieltä Devin Townsend olisi levystämme.
