Kotimainen okkultistista synkkyyttä ja psykedeelistä 70-luvun rokkia vääntävä Seremonia on kolmannella albumillaan yhä syvemmällä pakanallisissa varjoissa ja hapokkaan psykedelian suonsilmäkkeessä. Maailmanlopun meininkiä ja Ison Pahan saapumista manataan niin että tuntuu. Musiikissa kitara särisee ja happojamittelu poukkoilee levottomasti kuin paholaisen orgioissa. Riffistä löytyy 70-luvun alun heavy metallia ja proto doomia. Vokaalit aiheuttavat viiltävässä ulkopuolisuudessaan kylmiä väreitä. Mustan rockin liekki lepattaa.
Kun pakettiin lyödään vielä 15-minuuttinen Kristalliarkki I -teos, jossa bändin happomatka yltää jopa fuusiojazzin lokeroon, ollaan kohtuullisen syvällä mielen raja-aitojen pimeämmällä puolella. Tosin kiekolta löytyy myös suoraviivaisesti ja kovalla iskulla lyöviä jytäpaloja (Alfa ja Omega, Lusiferin lapsi) mutta myös hitaammin laahustavia mustan messun pilkahduksia (Musta liekki, Vapauden polku).
Jylhästi jylisevä urkuosasto, kuivaa vintagesoundia ja camp-huumorin rajaviivoilla heiluvaa lyriikkafatalisimia – Seremonia on sisäistänyt oman missionsa harvinaisen kokonaisvaltaisesti. Musiikin puolesta levy osuu varmasti monenkin 70-lukulaista rokkia harrastavan hahmon toivelistalle mutta tekstien pahuuden kuolinmessu saattaa olla jo liikaa. Tinkimätöntä menoa joka ei kumartele kuin korkeintaan Ison Pahan suuntaan.
