Helsinkiläinen uutta aaltoa ja voimapoppia yhdistävä Särkyneet jatkaa kolmannellakin albumillaan ilmavaa ja genrerajoista piittaamatonta hyvän tuulen lo-fi -punkitusta. Särkyneet herättää allekirjoittaneessa ajatuksia Karkkiautomaatin, SIGin ja sähkövapaan Egotripin suuntaan. Bändin naisnäkökulmaa säteilevät tekstit lähtevät arkisista ihmissuhdepyörityksistä, paikoin teksti on kuin 60-luvun iskelmistä. Uuden levyn myötä sanoitusten hieman naiivi lähestymistapa on tehnyt tilaa astetta synkemmälle sanailulle – Siberia opettaa. Milla Härmän vokaalisuoritus on kuitenkin miellyttävän lämmin ja selkeä.
Musiikillinen ulosanti on särisevän punkhenkistä ja suoraviivaista, riisutun taloudellista ja konstailematonta. Levyn viisujen äärellä huomattavasti akustisempikin ulosanti vaikuttaisi houkuttelevalta vaihtoehdolta. Hyvä biisi ei kaipaa ympärilleen ylimääräisiä koristeita. Toisaalta allekirjoittaneen kohdalla tekstien toteava ihmissuhdekaruselli alkaa verottamaan kiinnostavuuspisteitä ennen kiekon viimeistä riffiä. Vaikkakin lyriikoissa on selkeän inhimillinen pohjavire.
Särkyneet ei tunnu tietävän mitään 2000-luvusta. Hyvä niin. Kiekon soundi on niin orgaaninen ja pelkistetty kuin mahdollista – seuraava siirto olisi piuhat irti -ratkaisu. Suuri hatunnosto myös tuottaja Lauri Elorannalle (Damn Seagulls, Pää Kii), joka ei todellakaan ole uittanut levylle mitään nykypäivään viittaavaa. Särkyneet on harvinaisen rehellisen ja ”itse tehdyn” kuuloista sydämellistä rokkia. Tyypit eivät yritä olla enempää tai muuta kuin Särkyneet.
