Rockfest, Turku, lauantai 14.6.2025.
Suomen suurin rockfestivaali Rockfest 2025 juhlittiin 12.6.-14.6. Turussa Artukaisten alueella. Festivaalialue oli tuttu jo Slipknotin Knotfestin juhlapaikkana ja tuolloin toimivaksi todistettu. Kaksi mitat täyttävää ulkolavaa, joista pienempikin olisi toimittanut normifestarin päälavan tarpeet ja jäähallin sisältä löytynyt sisälava. Kaikkiaan kompaktin kokoinen ja toimiva festivaalialue, pienistä alueelle saapumiseen liittyvistä puutteista huolimatta.
Rockfestin pääpäivään lähdettiin kesäisissä tunnelmissa. Kahden päivän perusteella festivaalialue oli osoittautunut toimivaksi, tunnelma oli mitä paras ja päätöspäivän artistilistalla oli tapahtuman päänimen lisäksi vanhempaa legendaosastoa ja tuoreempaa nousevaa nimeä.
Legendaosaston esillemarssin aloitti Michael Monroen ”parempi” bändi, Demolition 23. Monroe on tehnyt keikkaa kulttimaineen ansainneen nimen alla, ja ohjelmistossa on ollut bändin ainoan albumin lisäksi lainoja bändeiltä kuten Dead Boys, MC5, The Stooges, The Ruts ja UK Subs. Lavalla nähtiin tylympi ja asenteellisempi Monroe, tosin hymyä ja rennompaa otetta oli huomattavissa keikan kuluessa. Festarikansa odotti rosoisempaa rokkia ja Demoliton 23 toimitti, mitä oli tilauksessa. You crucified me ja Nothin’s Alright aloittivat rähinällä ja Mike kiukutteli mikkitelineensä kanssa. Scum lives on nosti jo mukavasti nyrkkiä ilmaan ja kansa tunsi selvästi olonsa kotoisaksi kotimaisen rokkiveteraanin käsittelyssä. Hammersmith Palais sai varsinkin varttuneemman festarikansanosan heristämään innostuksen merkiksi nyrkkiään ja Monroekin alkoi päästä vauhtiin. Monroelle tyypillinen levoton liikkuminen lähti laukalle ja mies innostui kiipeämään (jälleen kerran) lavan rakenteisiin. Jossain vaiheessa Monroe kuulutti tilanneensa yläkerran yliherralta aurinkoa koko päiväksi – Monroella kun sattui olemaan Jumalan henkilökohtainen numero taskussaan.
Hanoi Rocks -coverit Problem child ja In the year 79 saivat yleisöltä innostusta ja rakkautta. Huuliaan kiristelevä tiukkailmeinen Monroe oli poissa ja tuttu rockista humaltunut ikirokkari oli jälleen vauhdissa. Bändiesittelyssä Monroe kehui jokaisen bändin jäsenen ”maailman parhaiksi” ja itsestään Monroe totesi ”my name is Michael Monroe and don’t you ever forget it”. Ainakaan Turun Rockfestissä unohtamisen pelkoa ei ollut ilmassa. Tosin keikka alkoi viimeisten biisien kohdalla venyä jamittelun puolelle ja I wanna be loved levisi kuin pullataikina keräten ylimääräisiä minuutteja. Ei ollut myöskään suuri yllätys, että Mike Monroe teki yllätysvierailun lavalle vielä illan aikana, erään jenkkibändin keikalla.
Gatorade Centerin eli jäähallin uumenissa koettiin lauantaina rähisevän musiikin ääri-ilmiöitä. Turkulais-helsinkiläinen Kovaa Rasvaa on ansainnut ansaittua kulttimainetta kotimaisen punk/hc-kentän nousevana tähtenä. Ankaraa hardcore/thrash-paahtoa tyrkyttävä naisvetoinen ryhmä on hyvä esimerkki kotimaisen punk/hc-skenen elinvoimaisuudesta. Suomesta löytyy useita bändejä, jossa huutovokaalit hoidetaan naisvoimin. Kovaa Rasvaa laajentaa ajatusta, ja ainoastaan rumpalin paikalla vaikutta miesoletettu. Bändin asenteesta kertoo jotain kitaristin kommentti, kun virityspuuhissa kului tehokasta laatuaikaa: ”Viritän koska välitän”. Juuri niin. Miksi räyhäävän punk-kaahauksen pitäisi kuulostaa soundeiltaan paskalta.
Bändi aloitti rähinänsä yleisöystävällisesti, eli soittamalla uusimman julkaisunsa”Tarinaksi paketoitu valhe” alusta loppuun. Koska kyse on hc/rässistä, kahdeksan biisin läpikäyntiin ei aikaa tuhlattu kuin reilu kymmenen minuuttia. Entä mikä oli meininki – totaalista asenteen ja metelin epäpyhää yhteisliittoa, jossa kaahaus ohittaa lyriikoiden painovoiman, mutta lyriikat voit tarkistaa keikan jälkeen tai opetella etukäteen ulkoa. Nimittäin yhtyeen sanoituksissa on painoa.
Jäähallissa esiintyi myöhemmin iltapäivällä myös koko tapahtuman raskain äärimetallikokemus – entisen Lorna Shore -vokalisti CJ McCreeryn johtama kokoonpano Immortal Disfigurement. Lorna Shoren nopea nousu metallimaailman suurnimeksi toi Turussakin lukuisan väkijoukun seuraamaan äärimmäisen brutaalin yhtyeen lavatoimintaa. Osa porukasta tuli pelkästään ihmettelemään McCreeryn vakuuttavaa örinämurinaa. Lorna Shoren nykyinen örinätaituri Will Ramos on monipuolisempi mutta McCreeryn matalampi ja aggressiivisempi murina on katu-uskottavuuden suhteen aivan kympissä. Immortal Disfigurement seilaa Lorna Shoren hyväksi toteamilla vesillä, mutta McCreery vie orkesteriaan yhä brutaalimpaan ja marginaalisempaan suuntaan. Immortal Disfigurement on yhden albumin perusteella vielä lupauksen asteella, sillä viisumateriaali ei vielä vakuuta. Bändillä on kuitenkin kaikki ainekset viedä äärimetallikokemus aivan uudelle tasolle – yhä brutaalimpaan ja murskaavampaan suuntaan. Turussakin McCreeryn vokaalisuoritus oli totaalinen äärikokemus ja bändin ilmoille suoltama äänivalli on jotain tonnin painoisen doomin ja deathcoren ristisiitosta. Suunta, jota kannattaa ehdottomasti tutkia lisää.
VIimeisenä mutta ei vähäisimpänä Gatorade Centerissä esiintyi industrial/noise-yhtye Health. Jenkkibändin ulosanti keräsi hallin viikonlopun suurimman yleisömeren ja eikä turhaan. Verrattuna Immortal Disfigurementin äärimetalliin, Health oli helpommin lähestyttävä, mutta myös yllätyksellinen. Bändissä on sopiva määrä arvaamattomuutta toimivan industrial-jytkeen vastapainoksi.
Pienemmällä ulkolavalla saksalainen metalcoreryhmä Ghostkid toimitti kauniiden melodioiden värittämää metalcorepaahtoa. Electric Callboy -taustainen orkesterin vokalisti Sebastian ”Sushi” Biesler on ryhmän selkeä tähti ja Turussa bändi joutui lavalle vajaamiehisenä toisen kitaristin puuttuessa kokoonpanosta. Vajaamiehisyys ei aktia haitannut, vaan Ghostkid taisteli meikkejä sulattavaa aurinkoa vastaan onnistuneesti ja saavutti yleisön jakamattoman suosion. Basisti ehti pyörittää kentällä jopa pittiä, ja muutenkin Ghostkid sai yleisön vaivattomasti mukaansa. Ugly, Drty ja Heavy rain osoittivat bändissä olevan potentiaalia nousta metalcoren HIMiksi – ”love core”. Varsinkin Dahlia sai pitin pyörimään raivoisasti, tosin pitti hyytyi yhtä nopeasti kun sai alkunsakin. Supernovan jälkeen soitettu Start a fight sai juhlakansalta varauksettoman energiapurkauksen, ja vaikka bändi olisi ansainnut suuremman yleisönosan huomion, Ghostkidistä jäi mieleen ajatus, että näistä kavereista kuullaan vielä. Tyypeillä on hallussaan kaikki rakennusaineet nousta isojen metalcorenimien joukkoon.
Päälavalla esiintyi Ghostkidin ”love coren” vaiettua yksi festivaalin odotetuimmista vieraista, kulttimaineesta nauttiva Ian Astburyn johtama brittirokkari The Cult. Bändin keikka oli monelle yksi festivaalin suurimmista hetkistä, ja väkeä oli kiitettävästi paikalla mutta…In the clouds saatteli keikan liikkeelle odotettua nihkeämmässä tunnelmassa. Beyond Good and Evil -albumin hitti Rise sai kansaan jo virtaa mutta yllättäen yksi bändin tuotannon timanteista, Wild flower ei aiheuttanutkaan juhlakansassa estotonta innostusta ja rock-kiimaa. The Witch jäi vähemmälle huomiolle ja siinä vaiheessa Astburyn ilmeessä näkyi lievä turhautuminen. Bändin soundi oli kieltämättä kovakourainen, verrattuna vaikka seuraavana esiintyneen Manic Street Preachersin tasapainoiseen ja hillitympään ulosantiin. Joskus vain kansa ei lähde heti aloituspaukusta satasella mukaan leikkiin. Kesäfestareille kannattaa lähteä myös perusyleisöä kosiskelevalla biisilistalla.
The Cultin kohdalla sinnikkyys palkittiin ja Spiritwalker, Manic Street Preachersille omistettu She sells sanctuary ja erityisesti Fire woman saivat Rockfestin kansan jo kovemmalle polttoliekille. The Cultin timanttibiisi Love Removal Machine oli mainio biisi keikkatuokion päätepisteeksi. Vielä lopuksi Ian Astbury paljasti syyn, miksi miehen itsensä osalta homma oli tuntunut nihkeältä. Astbury totesi odottavansa seuraavaa Suomen vierailua ja kunnon pitkää settiä – hätäinen tunnin festarivierailu oli rokkarin mielestä vain alkulämmittelyä. Samaa saattoi todeta myös moni festarikansan edustaja. The Cult olisi veivannut varmasti loppua kohden kiihtyvän kahden tunnin rockhekumoinnin, jos olisi saanut mahdollisuuden. Myös pienempi lava olisi The Cultin suhteen tehnyt ihmeitä. Astbury olisi saanut lisävirtaa yleisön läheisyydestä ja kansan välittämästä energiasta.
Kuka olisi uskonut, että allekirjoittaneen kuunnellessa 90-luvun alkuvuosina Ugly Kid Joen albumia ”America’s least wanted” ja levyn hittibiisiä Neighbor, armon vuonna 2025 samainen bändi sai kansan aivan villiksi Turussa, juuri kyseisellä renkutuksella. Kuten albumin nimi toteaa, bändi vaikutti aikoinaan jonkinlaiselta huumoribändiltä. Rockfestissä Ugly Kid Joe oli kuitenkin täysin oikeassa paikassa ja oikealla asialla. Bändin keulakuvan Whitfield Cranen ääni on vain parantunut vuosien aikana ja mies on armoitettu showmies. Crane laittoi kansan hyppimään, huutamaan ja tekemään asioita haluamallaan tavalla. Ja festarikansa teki, mitä käskettiin. Keikan aikana nähtiin pienemmällä lavalla festivaalin laajin ylös nostettujen käsien aalto – useampaan kertaan. Pitkältä keikkatauolta aktivoinut yhtye oli innostuneessa soittovireessä. Goddamn devil, Devil’s paradise, No one survives – kaikki mitä bändi päätti soittaa, tuntui uppoavan yleisöön vaivattomasti ilman vastarintaa. I’m alright laittoi Cranen käskystä yleisön hyppimään ja ja eiköhän lavalle saatu myös Michael Monroe vetämään Ugly Kid Joen kanssa AC/DC:n hittiviisun Dirty Deeds Done Dirt Cheap. Niin, ja tottakai kuultiin se pakollinen biisi, Everything about you. Kokonaisuutena Ugly Kid Joe oli festivaalin hyväntuulisin bändi ja yhtyeen keikalta purkautui iloisinta porukkaa. Kun puhutaan kesäfestivaalista, Ugly Kid Joe oli täysin asian ytimessä.
Manic Street Preaches oli allekirjoittaneen papereissa etukäteen ajateltuna yksi festivaalin ykköshetkistä. Bändi ei pettänyt odotuksia, mutta ei myöskään yllättänyt. Brittisuosikki veti läpi tasapainoisen kesäfestivaalishow’n, joka vältteli onnistuneesti suvantokohdat ja tunnelma pysyi vireänä koko keikkarupeaman ajan. Ennen soittoaktin alkua allekirjoittanut muisteli taannoista Ruisrockin keikkaa, jolloin heti aloitukseen iskettiin yksi suosikeistani, Motorcycle emptiness. Niin, millä biisillä Manic aloitti Rockfestissä – Motorcycle emptiness! Heti alusta lähtien kansa otti Manic Street Preachersin suuremmalla lämmöllä vastaan kuin reilu tuntia aikaisemmin esiintyneen The Cultin. Syytä on vaikea sanoa, mutta ilmassa oli erityisen paljon positiivista energiaa ja rakkauden lämpöaaltoja. Enola/Alone sekä Decline & fall jatkoivat keikkaa harvinaisen tasapainoisella otteella ja kansa nyökytteli tyydytettynä. You stole the sun from my heart oli yksi keikan suurista kollektiivisista onnenhetkistä, jonka rinnalle nousivat vakuuttava Design for life ja ehkä keikan upein hetki, The Cultille omistettu The Everlasting. Biisi saateltiin matkaan akustisella otteella, bändin liittyessä leikkiin vasta myöhemmin. Yksi koko festivaalin huippuhetkistä.
Manic Street Preaches kävi läpi uraansa pitkällä kaarella. Mukaan oli valikoitunut itsestään selviä yleisön suosikkeja, mutta myös yksityiskohtaisempia otteita tuotannosta. Tuore biisi People ruin paintings sopi saumattomasti illan teemaan – kesäisen fiiliksen festarikeikkaan. Your love alone is not enough soi pakottoman rennosti ja se oli yksi seikoista, joka sai yleisön ihastumaan Manic Street Preachersin olemukseen Rockfestin lavalla. Kun ”pakollinen” maailmanparannusbiisi If you tolerate this your children will be next kaikui juhlakansan keskuuteen, moni tunsi todistaneensa keikkaa, jota voi muistella hymy huulillaan lämmöllä vielä vuosien kuluttua.
Punk-legenda Black Flag oli yksi Rockfestin pettymyksistä. Itse en ollut tehnyt kotiläksyjä, ja ihmettelin naisääntä Black Flagin vokalistina. Mike Vallely hoiti aikaisemmin legendan huuto-osastoa onnistuneesti, mutta alkuvuodesta tiedotetiin Vallelyn sekä rumpalin ja basistin jättäneen yhtyeen. Jäljelle jäi siis vain alkuperäisjäsen, kitaristi Greg Ginn. Ginn lähti tien päälle uudistuneella Black Flag -kokoonpanolla, jossa laulusta on vastuussa Max Zanelly ja muu bändi on ”teiniosastoa”. Hämmennys näkyi myös yleisössä. Biisit olivat tuttuja mutta kokonaisuus ontui. Laimean vastaanoton saattoi ymmärtää. Olisiko rajusti nuorentuneen Black Flagin kohdalla ollut parempi käyttää jotain muuta nimeä kuin Black Flag? Black Flag revisited? Greg Ginn plays Black Flag? Yritin innostua mutta kokonaisuus ei vain napannut mukaansa.
Rockfestin päänimi Muse oli kuitenkin nimi, joka oli kaiken päivää kansan huulilla. Stadionluokkaan asemoitunut brittisuosikki aloitti kesäkeikkojen kiertueensa Turusta ja odotuksen saattoi aistia. Nykyään stadionluokan bändelle asetetaan kohtuuttomia odotuksia näyttävän show’n suhteen. Pelkkä musiikki ei enää riitä. ”Haluan nähdä sen massiivisen shown, en niinkään välitä bändin musiikista”, on tuttu kommentti kun puhutaan bändeistä kuten Coldplay ja vaikka Rammstein. Pitää olla valoa ja lasereita, robotteja ja räjähdyksiä. Musellakin on ollut mukanaan aikaisemmin ulkomusiikillista rekvisiitta, nyt mentiin pelkistetysti näyttävien valo-ja visuaalisten tehosteiden avulla. Tietenkin nyt puhutaan festarikeikoista. Tuleville areenakeikoille bändillä saattaa olla jo monta temppua hihassaan.
Upealla, taivaita tavoittelevalla soundilla Muse käynnisti show’n uudella biisillä (Unravelling). Rohkeaa, mutta mikä parasta, biisi toimi aivan kiitettävästi. Paikoin Matthew Bellamyn mikrofonissa oli jotain probleemaa (varsinkin keikan loppupuolella) mutta alkukeikan yleisön tajunnan räjäyttäjä Hysteria nosti tunnelman taivaalliseen potenssiin. Psycho ylsi vastaavaan huutomyrskyyn. Musen valoshow oli stadionmitat täyttävää kokoluokkaa ja myös bändin asenne oli kunnossa. Varsinkin Bellamyn lavaliikehdintä oli suunnittelemattoman aktiivista ja miehen kasvoilla viihtyi hymy jos toinenkin. Thought contagion huudatti kansaa ylevän suureellisena ja Time is running out valmisteli festarikansaa kohti suurta finaalia. Oikeastaan koko keikka oli encorea alusta loppuun. Supermassive black holen kaikuessa ilmoille festarikansan jalat nousivat vain muutaman sentin enemmän ilmaan – monilla leijunta oli alkanut jo muutama viisu aikaisemmin!
Starlight oli niin upea, tunteellinen ja massiivinen kuin stadionbiisi voi olla. Kun lähes jokainen paikallaolija tunnisti viisun, yhteisöllinen musiikkikokemus hipoi täydellisyyttä. Uprising lienee toinen Musen superhitti, joka löytyy laajalti musiikkia harrastavien kollektiivisesta muistista. Valoshow’n osalta laitettiin kaikki tötteröt ääriasentoon ja tunnelma oli huumaava. Allerkirjoittanut vaikuttui vielä suuremmin viimeisenä kuullusta majesteettisiin mittoihin kasvavasta Knights of Cydonia -viisusta. Musen suoritus antoi koko Rockfestille kultaisen kuorrutuksen, ja samalla festarikansa sai todeta nähneensä show’n, jonka useat miljoona ihmiset janoavat saada kokemuslistalleen. Läheskään kaikki halukkaat eivät sitä tule kokemaan. Kiitos tästä, Rockfest!
Foto ja teksti J.A.Kaunisto
