Love Records – Anna mulle lovee. Ohjaus: Aleksi Mäkelä. PO: Riku Nieminen, Jarkko Niemi, Tomi Alatalo, Pirkka-Pekka Petelius, Jukka-Pekka Palo. 105 min. K12. 2015.
★★★☆☆
Love Records oli suomalainen vaihtoehtoiseen ja marginaaliseen musiikkiin keskittynyt levy-yhtiö, jonka perustivat toimittaja Atte Blom, säveltäjä Otto Donner ja jazz-rumpali Christian Schwindt vuonna 1966. Yhtiö tarjosi valtavirran ulkopuolella oleville muusikoille ja musiikillisille virtauksille julkaisukanavan. Ennakkoluulottoman, tuoreen ja rohkean julkaisupolitiikan ansiosta Love Recordsin levyt nousivat listoille. Yhtiö ehti julkaista vuoden 1979 konkurssiin mennessä lähes 400 albumia ja 350 singleä.
Aleksi Mäkelän ohjaama elokuva Love Records – Anna mulle lovee ei ole niinkään Love Recorsin historiikki vaan kuvaus intohimoisesta musiikin harrastamisesta, joka Daavidin vaatteissa saa lopulta vastaansa ison ja pahan Goljatin. Mäkelä piirtää pääkolmikosta Pahat Pojat, Rööperi ja Häjyt-tyylisen itsepäisen ja omaehtoisen desperado-jengin, jolla on pokkaa näyttää takapuolta vallassa olevan hyvä veli -järjestelmän kivikasvoille. Tarinassa isoa pahaa imperiumia esittää Finnlevy/Musiikki-Fazer. Love Recordsin miehet kuvataan Robin Hoodeina, joiden tehtävänä on antaa nuorisolle vaihtoehtoja ja valinnanvapautta – musiikin vapautusliike.
Elokuva etenee paikoin biisi ja kohtaus kerrallaan. Pääkolmikon ja Love Recordsin tarinoista irroitetaan lyhyita tunnelmapaloja. Hetki studiossa, toinen bileissä, kolmas jälleen vaihtuvan artistin kanssa studiotunnelmissa. Nimien pudottelu on muodissa mutta nyt on mistä ammentaa. Osuvia välähdyksiä ovat vaikka M.A.Nummisen ”määkimisen” ihmettely keikalla, Badding Somerjoen tuskailu Fiilaten ja höyläten -kappaleen nauhoituksisa ja Hurriganes-miesten intoilu studiossa. Draamaa irtoaa suuren ja mahtavan levyteollisuuden pyrkimyksistä nujertaa nulikkamainen kilpailija.
Jukka-Pekka Palon luonnostelema Fazer Musiikin pomo on kovin kankea sarvia ja hampaita heristäväksi musiikkipampuksi. Pirkka-Pekka Peteliuksen Toivo Kärki on luonnosmainen mutta sympaattinen. Leffan pääkolmikosta Jarkko Niemi (Blom) jää kovin yksiulotteiseksi ja harmaaksi, Riku Niemisen Schwindt on liian selkeä Riku-kopio. Otto Donneria esittävä Tomi Alatalo onnistuu kolmikosta parhaiten. Roolihahmoon saadaan syvyyttä ja draamaa.
Mäkelän ohjaus jää hajanaiseksi, osittain irtopisteiden kalasteluksi. Onneksi mukaan on osunut värikkäitä ja rennosti luonnosteltuja hetkiä. Poikamainen törmäily huvittaa ja Daavidin ja Goljatin taistelussa on aina sähköä ilmassa. Pääosassa on kuitenkin musiikki. Love Recordsin klassikot soivat oikeissa paikoissa merkitystä antaen ja tunnetiloja alleviivaten. Musiikki pehmentää elokuvan paikoin kankeaa tarinan kerrontaa. Ja mikä parasta, musiikin luoma lumovoima näkyy myös lopputuloksessa. Puutteistaan huolimatta Love Records – Anna mulle lovee on rento, viihdyttävä ja nostalginen ajankuva Kekkoslandian villeistä musiikillisen vapautumisen vuosista.
