Laura Manninen omistaa uutuusromaaninsa isoäidilleen, joka asui yli 15 vuotta palvelutalossa: ”Vanhusten kohtelu koskettaa todella monia”

Laura Mannisen toinen romaani Viimeinen sulkee verhot tarttuu ajankohtaiseen ja painavaan aiheiseen hauskalla ja oivaltavalla tavalla.

Uudessa Viimeinen sulkee verhot -romaanissasi perinteiset ydinperheen asetelmat käännetään ylösalaisin, kun lapset lähetetään sisäoppilaitoksiin ja ikääntyneitä vanhempia hoidetaan kotona. Kirja herättää vahvoja ajatuksia vanhusten kohtelusta tämän päivän Suomessa. Millaista palautetta olet saanut kirjasta?

Monet ovat kiitelleet kirjan ajankohtaista teemaa. Vanhusten kohtelu koskettaa todella monia. Olen kuullut myös, että painavasta teemastaan huolimatta kirja on tuntunut jännittävältä ja jopa hauskalta. Siinä on kuulemma teräviä havaintoja ja lämmintä huumoria.

Mistä sait idean kirjan sen tarinaan ja maailmaan?

Isoäitini, jolle kirja on omistettu, asui yli 15 vuotta palvelutalossa. Sen arki ja asukkaat tulivat minulle tutuksi. Hoiva oli kallista, mutta laatu ei silti aina ollut inhimillisen kohtelun mukaista. Kirjan tunnelma on mummon palvelutalosta, faktat Valviran ja oikeusasiamiehen valvonta-asiakirjoista, jotka liittyvät hoivakriisiin.

Kääntämällä lasten ja vanhusten roolit päälaelleen halusin tehdä näkyväksi asioita, jotka ovat muuttuneet meille itsestään selviksi ja sitä kautta näkymättömiksi. Roolien kääntäminen etäännyttää hoivakriisiä. Samalla se ehkä hätkähdyttää.

Kirjassa kulkee pinnan alla myös ajatus sukupuoliroolien kääntämisestä päälaelleen – kirjan maailmassa päävastuun vanhusten hoivasta kantavat miehet, ja naiset pääsevät etenemään paremmin työelämässä.

Päähenkilö Arto on biologi ja lintuharrastaja. Halusin tehdä hahmon, joka katselee maailmaan luonnontieteellisin silmin. Yritin sitä kautta piirtää jatkumoa ihmisen suhteesta luonnoneläimiin, laboratorioeläimiin, lemmikkieläimiin, vanhuksiin ja lapsiin. Mitä samaa ja erilaista on suhtautumisessamme niihin ja miksi, missä kulkevat empatian rajat?

Päähenkilö tekee tutkimusta hiirten ultraäänistä, salaisesta lemmenlaulusta, jota ihmiskorva ei kuule. Hän tietää, että ihmisen aistit ovat rajalliset ja paljon jää meiltä havaitsematta: linnut huomaavat ultravioletin, linnut aistivat magneettikentän. Tämä ihmiselle näkymätön maailma vertautuu yhteiskunnan näkymättömiin rakenteisiin – maailma ei ole sellainen kuin ihminen aistinvaraisesti tulkitsee. Myös päähenkilön lintuharrastus symboloi piilottamista, peittämistä ja näkemään pyrkimistä.

Minulla on ympäristötieteellinen koulutus, joten oli luontevaa kirjoittaa mukaan biologiaa. Lintuharrastajana olen kuitenkin aloittelija. Oli hauskaa tehdä siihen liittyvää taustatyötä: käydä linturetkillä ja vierailla lintuasemilla katsomassa muun muassa lintujen rengastamista.

Mitä kirjoittaminen merkitsee sinulle? Mikä siinä kiehtoo?

Kirjoittaminen on minulle tapa tutkia maailmaa. Kirjoittaminen synnyttää uusia ajatuksia itsessä ja toivottavasti myös lukijoissa. Kirjoittaminen on myös jonkinlainen turvapaikka. Saattaa kuulostaa hassulta, mutta tuntuu ihanalta uppoutua fiktiiviseen maailmaan, joka on täysin omissa käsissä. 

Vuonna 2018 julkaistu esikoisteoksesi ”Kaikki anteeksi” nousi puheenaiheeksi nostettuaan esiin vaietun aiheen, perheväkivallan. Kirjasta tehtävä draamasarja nähdään Elisa Viihde Viaplay -suoratoistopalvelussa 2023. Miten olet seurannut sarjan valmistumista ja mitä se sinulle merkitsee?

Kirjan päätyminen sarjaksi on ollut pitkä prosessi, jota on ollut todella kiinnostavaa seurata. Meillä on ollut tuotantoyhtiön kanssa hyvin toimiva keskusteluyhteys. Olen lukenut ja kommentoinut käsikirjoituksen eri versioita pitkin matkaa.

Sarjasta tulee sopivasti erilainen kuin kirjan tarina, mikä on mielestäni hyvä, sillä yksi yhteen tehdyt adaptaatiot harvoin onnistuvat. Henki on kuitenkin pysynyt samana, mistä olen iloinen. Antti Heikki Pesosen käsikirjoituksen takana on syvällinen perehtyminen lähisuhdeväkivallan olemukseen. Minulle on todella merkityksellistä, että kirjan maailma saa uuden elämän toisessa muodossa.

Vuosien prosessi huipentui viime syksynä kuvausten käynnistymiseen. Tuntui järisyttävältä vierailla kuvauspaikalla ja nähdä oma teksti henkiin herätettynä toisten ammattilaisten tulkintana. Oli myös uskomatonta nähdä kaikki se porukka, joka tekee sarjaa todeksi. Kirjan kirjoittaminen on siihen verrattuna yksinäistä ja yksinkertaista.

Miten kirjailijanurasi jatkuu tästä eteenpäin?

Kirjoitan neljättä romaaniani, mutta aikataulua sille ei vielä ole.

Millaista kirjallisuutta luet vapaa-ajallasi? Mitkä teokset ovat sykähdyttäneet viimeksi?

Voisi sanoa, että luen monipuolisesti laidasta laitaan. Usein teokset liittyvät jollakin tavalla työn alla olevaan tekstiin. Viime aikoina olen palannut muun muassa dystopiaklassikoihin Uusi uljas maailma ja 1984, jotka kunnon klassikoiden tavoin näyttäytyvät aina hieman eri valossa maailman muuttumisen myötä. Tuoreemmasta käännöskirjallisuudesta suosikkeja ovat muun muassa Rachel Cusk ja Vigdis Hjorth.

Tänä vuonna olen lukenut paljon myös tuttujen, suurin piirtein samaan aikaan aloittaneiden kirjailijoiden uusia teoksia ja ihaillut heidän taitojaan: Maria Mustrannan Äidin tehtävä, Enni Vanhatapion Tyttöystävä, Antti Kivimäen ÄÖ 131 ja Pertti Saloheimon Meren ja tulivuoren välissä. Esseepuolelta kiinnostava uutuus on Kalle Malmbergin Puun takaa.

Kuuntele tai lue näyte Viimeinen sulkee verhot -kirjasta Elisa Kirja -palvelusta.

Laura Manninen (s. 1976) opiskeli ympäristötieteitä ja tekee työkseen viestintää. Hänen puheenaiheeksi noussut esikoisromaaninsa Kaikki anteeksi (WSOY, 2018) käsitteli vallankäyttöä ja väkivaltaa parisuhteessa. Manninen harrastaa salibandya ja haluaisi ehtiä useammin keikoille.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone