Tuomas Marjamäen uutuuskirja Julkisivun takaa (Docendo) palaa julkisivuremonttien villeihin vuosiin 300 tarinan voimalla.
Vielä 1990-luvulla julkisivutyömailla viina virtasi, työturvallisuusmääräyksiä tulkittiin löyhästi ja vahvat persoonat toivat väriä raskaaseen työarkeen.
Tarinakirjassa puheenvuoron saavat monet julkisivutöitä tehneet työmiehet, urakoitsijat sekä muut rakennusalan ammattilaiset. He kertovat komeista rakennuksista, urakoista, jäynistä, erikoisista työkavereista, sattumuksista ja valitettavista tragedioista.
Marjamäki kertoo saaneensa kirjaidean ystävältään, joka viiden vuoden ajan kehotti häntä tarttumaan aiheeseen. Onneksi, sillä kirjaan on saatu tallennettua huikea määrä tarinoita, muistoja sekä arvokasta ajankuvaa ja historiaa työmiesten itsensä kertomana.
Julkisivun takaa on samalla rosoinen kunnianosoitus suomalaisille rakennusalan ammattilaisille ja suomalaiselle työlle.
Kirjaa lukiessa tulee todenneeksi moneen kertaan, kuinka paljon työkulttuuri onkaan muuttunut vuosien saatossa. Monet kirjassa kuvaillut tapahtumat johtaisivat nykypäivänä välittömiin potkuihin, mutta ennen ei oltu niin ronkeleita. Pääasia, kun urakat saatiin hoidettua ja liksa kouraan.
Rapparit olivat entisaikojen työmaiden kuninkaallisia, joiden tahtoon ja työskentelytapoihin muiden ammattilaisryhmien oli sopeuduttava. Betonimyllärinä työskennellyt Jukka kertoo kirjassa Helsingin tuomiokirkon remontista vuonna 1976.
”Myllärin homma oli kuin pientä tehdasta pyörittäisi. Rapparit tilasivat radiopuhelimilla laastia ylös telineille. Heillä oli tarkat vaatimukset laastin koostumuksesta – siinä ei paljon neuvoteltu siitä, laitetaanko laastin sekaan enemmän vai vähemmän vettä kuin rapparit olivat tilanneet. Jos koostumus ei miellyttänyt, laasti kaadettiin seinää pitkin alas”, Jukka kertoo kirjassa.
Takavuosina viina oli ongelma rakennustyömailla. Monilla työmailla ryyppäämistä katsottiin läpi sormien ja kovakaan känni ei johtanut potkuihin, jos työt sujuivat edes sinne päin.
1990-luvun alussa uransa aloittanut Pasi muistelee, että maalarit ja rapparit olivat lähes poikkeuksetta kännissä, ja heillä meni puoli päivää pelkästään käynnistymiseen. Lopulta homma alkoi lähteä lapasesta humalan vuoksi.
”Nolompi tapaus sattui Porthaninkadulla, jossa tehtiin julkisivun rappauskorjausta. Korkealta sähkönosturin korista kuului kuorsausta – liikaa polttoainetta nauttinut rappari oli sammunut ja oli tietysti vaarassa pudota. Palokunta keskeytti hänen unensa ja kävi hakemassa omalla nosturillaan miehen pois.”
Telineiltä näki kaikenlaista sellaista, mitä maasta käsin ei voinut havaita: paljasta pintaa ja sotkuisia asuntoja. Joskus asukkaat tarjosivat työmiehille ruokaa, toisinaan heidän kanssa joutui kahnauksiin.
Kirjan mukaan ikkunamiehet joutuvat usein käymään ihmisten asunnoissa, minkä vuoksi heitä toisinaan myös syytetään mitä erilaisimmista asioista, kuten varastamisesta. Joskus ikkunanmittaaja on keskeyttänyt intiimin hetken. Koomisiakin tilanteita on sattunut.
Kerran kalliolaisessa taloyhtiössä valmistauduttiin ikkunaremonttiin ja asunnossa piti käydä mittaamassa ikkunanpuitteet. Asukkaille oli asiasta ilmoitettu ja sovittu pelisäännöt: ensin soitetaan ovikelloa, ja jos asukas ei avaa, saa sisälle mennä yleisavaimella
Suhonen rimpautti erään asunnon ovikelloa. Sen jälkeen hän meni huoneistaan ja avasi oven ja näki sängyssä miehen ja naisen kesken intiimien touhujen.
– Ikkunamittaaja! Älkää antako häiritä.
Mittanauha esiin ja lukemat ylös. Siinä ei kauan nokka tuhissut.
– Kiitoksia, jatkakaa samaan malliin, Suhonen toivotteli ja siirtyi seuraavaan asuntoon.
Kirjassa kerrotaan myös julkisivutyömailla sattuneista kuolemantapauksista. Työturvallisuusasiat olivat nykymittapuulla ennen vanhaan retuperällä. Julkisivuja remontoitiin köysien ja vaijerien varassa olevilla kelkoilla. Myös katoille mentiin ilman nykyisin pakollisia turvavaljaita.
Eräässä Kruununhaassa sijaitsevassa taloyhtiössä tehtiin peltikattoa. Perjantaina peltiliikkeen johtaja tuli työmaalle tuomaan tilipusseja. Kun työmiehiä ei näkynyt, hän kiipesi katolle. Katolla johtaja liukastui ja lähti luisumaan pitkin kaltevaa kattoa. Viimeisellä mahdollisella hetkellä hän tarttui lumiesterautoihin.
”Vastapäisestä talosta ehdittiin nähdä, kuinka pomo kieri räystäälle ja jäi roikkumaan. Kovin kauan hän ei jaksanut pitää kiinni. Neljän kerroksen pudotus ja alla viemäriputkien vuoksi avoin kaivanto. Mitään ei ollut enää tehtävissä.”
Kirja esittelee tukun värikkäitä persoonia, jollaiset ovat kadonneet työmailta niin hyvässä kuin pahassa.
Myös työkavereille tehdyt jäynät ja käytännön pilat kuuluivat työmaiden arkeen. Tunnetun arvorakennusten entisöijän Jorma Pullan entisöintifirmassa työskennellyt Make osallistui sellaisiin aktiivisesti ja joutui usein itsekin uhriksi.
”Eduskuntatalon remontissa kolmesta tai neljästä huoneesta revittiin kokolattiamatot irti. Make oli rullaamassa niitä jätekuormaan, kunnes keksi paremman sijoituspaikan. Rullat työnnettiinkin urakoitsijan pakettiautoon, ja pomo ajeli täydessä lastissa kotiinsa Orimattilaan ennen kuin tuli vilkaisseeksi auton takaosaan”, kirjassa kerrotaan.
Kursivoidut kohdat ovat kirjasta Julkisivun takaa (Docendo). Kirja on saatavilla e-kirjana (lue näyte) ja Mikko Leskelän lukemana äänikirjana. (kuuntele näyte).
Tuomas Marjamäki on kirjoittanut aiemmin muun muassa Irwinin, Speden ja Mikko Alatalon elämäkerrat.
