Hello, my name is Doris. Ohjaus: Michael Showalter. PO: Sally Field, Max Greenfield, Tyne Daly. 86 min. Sallittu. 2015.
Heti alkuun on huudettava suuri kiitos Hello, my name is Doris -elokuvan kaltaiselle projektille, joka uskaltaa antaa romanttisen komedian pääroolin 60 plus-ikäiselle naishenkilölle. Kun roolissa nähdään vielä suvereeni Sally Field (69), elokuva on ansainnut viihdyttävyydessään jo vahvan suosituksen. Michael Showalterin ohjaama draamakomedia on täydellinen Sally Field -show. Nuoremmista kollegoista ei ole vastusta mutta kuitenkin riittävästi tukea.
Elokuvan päähenkilö on 70-luvulle unohtunut vanhapiika, joka rakkausromaanien ja elämänhallintagurun valheellisten (”sinä itse teet tulevaisuutesi, mahdoton on mahdollista”) oppien perusteella ryhtyy tavoittelemaan työpaikan komeaa mutta armottoman nuorta pomoa. Sairaalle äidilleen parhaat vuotensa ”uhrannut” Doris tarttuu unelmaan kuin hukkuva köyteen ja elokuvan alku tuntuu liiankin viiltävältä. Katsoja pääsee todellakin nauramaan Dorikselle, ei Doriksen kanssa. Doris ei huomaa fantasiansa mahdottomuutta. Varsinkin kun feikin Facebook-tilin kautta nukkavieru seinäruusu saa yhteyden rakkauden kohteeseensa – ja samalla tietoa unelmiensa komistuksesta. Kohta kaksikolla on jo yhteinen musiikkimaku ja kas, pilvihattarassa elo alkaa sujua. Doris pääsee piireihin ja vahvistuneen itsetunnon avulla omalaatuinen leidi ui kuin kala vedessä nuoremman sukupolven parissa – nolosta tilanteesta toiseen ajelehtien. Sally Field revittelee antaumuksella nolojen tilanteiden leidin roolissaan. Väärinymmärrysten kautta kaikki näyttää mahdolliselta. Tosin katsoja näkee jo kaukaa pilvirakennelman toivottomuuden.
Sally Field pääsee esittelemään myös fyysisen komediennen taitojaan. Vaikka näyttelijälle annetaan ”vapaat kädet”, Field ei vedä rooliaan överiksi. Fieldin luonnostelemassa Doriksessa on paljon herkkyyttä, elämäntuskaa ja myös elämännälkää. Tarina luiskahtaa useaan otteeseen vakavan draaman pariin mutta loikka komedian puolelle tehdään luontevasti, huomaamatta. Field on saanut vastaparikseen Kolme miestä ja tyttö -sarjasta tutun komistuksen Max Greenfieldin. Max on komeaa katsottavaa ja hymy on herkässä mutta kovin poikaselta näyttelijä vaikuttaa loistavan Fieldin rinnalla. Tyne Daly tekee onnistueen roolin Doriksen ystävänä, jonka on vaikea hyväksyä tuttavansa muuntumista bilettäväksi puumattareksi.
Hello, my name is Doris on pienen budjetin tuotos, joka keskittyy olennaiseen eli Sally Fieldiin. Kohelluksen ja päiväunien takaa löytyy myös riipaisevia teemoja yksinäisyydestä, vanhenemisesta, sukupolvien välisestä kuilusta ja ikärasismista. Katkeransuloisena kasvutarinana elokuva on kuitenkin erityisesti hyvän mielen ilmentymä.
J.A.Kaunisto
