Hannu Paloniemen esikoisromaani Lumiluolapoika kertoo nuorukaisen surusta ja selviytymisestä.
Hannu Paloniemen omakohtainen esikoisromaani Lumiluolapoika on koskettava ja huumorin sävyttämä kertomus yläasteikäisestä Laurista, joka asuu perheensä kanssa Itä-Lapin perukoilla. Kun isä saa 1980-luvun alussa opettajan viran, koko perhe muuttaa Tornioon. Samalla maaseutuidylli vaihtuu lähiöelämään. Sitten äidin terveys pettää ja elämä muuttuu peruuttamattomasti. Kirja kuvaa tarkkanäköisesti myös Tornion seudun musiikki- ja nuorisokulttuuria 1980-luvulla teinin näkökulmasta.
Hei Hannu. Teos on fiktiivinen, mutta taustalla on sinulle todellisuudessa tapahtuneita asioita, kuten äidin vakava sairastuminen ja menehtyminen, kun olit pieni poika. Kirjoitat samalla omakohtaisesta menetyksestä ja surusta. Miten kuvailisit kirjan syntyprosessia?
Olen hautonut tätä tarinaa mielessäni oikeastaan 40 vuotta, sillä oma äitini todella menehtyi, kun olin ala-asteikäinen. Surusta ei paljon puhuttu tuohon aikaan, ja trauma pääsi koteloitumaan aika syvälle. Yritin aina kätkeä ja tukahduttaa tuskani. Vasta kun tulin itse isäksi 39-vuotiaana, havahduin tunteisiin joita en voinutkaan enää hallita – väkevään rakkauteen tietenkin ja suojelunhaluun, mutta myös syvältä kumpuavaan pelkoon, häpeään ja jopa vihaan.
Kun annoin itselleni vihdoin luvan kaivaa alitajuntaa ja yrittää surra, kävi niin kuin Kemijoen padon tulvaluukut olisi avattu. Muistojen ja tekstin hyökyaalto oli loputon, ja kirjoitin Lumiluolapoikaa intensiivisesti kuusi vuotta. Vaikka romaanin henkilöhahmot ovat fiktiivisiä, päähenkilölle tapahtuvat emotionaaliset asiat perustuvat todellisiin kokemuksiini.
Olet suomen kielen lehtori Lapin yliopistossa ja koulutukseltasi kotimaisen kirjallisuuden maisteri. Millaista oli kirjoittaa kokonainen kirja? Miltä tuntuu olla esikoiskirjailija?
Näin opintojeni aikana Helsingin yliopistossa kuinka monista opiskelukavereistani tuli kirjailijoita jo 1990-luvulla. Se herätti vähintäänkin suurta ihailua. Yritin itsekin tuolloin kirjoittaa tästä samasta aiheesta, mutta tekstistäni puuttui silloin tärkein elementti – ymmärrys ja lämpö, mitä tragedian käsittely mielestäni välttämättä tarvitsee. Ehkä olin kypsä kirjoittamaan pojan massiivisesta surusta vasta viisikymppisenä. Oivalsin myös että tarina täytyy kertoa armollisen ja hienovaraisen huumorin kautta, mikä toimii romaanissani eräänlaisena surun vastavärinä. Se tuntui asettavan teinien seikkailut sopiviin mittasuhteisiin.
Millaista palautetta olet saanut Lumiluolapoika-kirjasta?
Kirja-arvioissa on kiitetty erityisesti kielen herkkyyttä ja sitä, millä tavalla kirjani osallistuu keskusteluun suomalaisen mieskuvan muutoksesta. On ollut mieltä lämmittävää nähdä, kuinka teinipojan surusta kertominen on koskettanut lukijoita. Olin nimittäin esikoisromaania kirjoittaessani pitkään epävarma, mutta kun itkin itsekin monessa kohdassa vielä kymmenien lukukertojen jälkeen, ajattelin että kyllä tämä saattaa liikauttaa muitakin.
Samanlaisen trauman kanssa painineet tuntemattomat ihmiset ovat tulleet kiittämään kirjasta ja kommentoineet juuri niin kuin itsekin koen: syvä menetys ei lähde ihmisestä koskaan, mutta yhdessä sen kanssa oppii kasvamaan ihmisenä, kohti anteeksiantoa ja lopulta jopa kiitollisuutta. Koskaan ei ole liian myöhäistä surra.
Mitä muuta haluaisit kertoa esikoiskirjastasi.
Vaikka olin itse ala-asteikäinen äitini kuollessa, halusin sijoittaa kirjani tapahtumat yläkouluikäisten maailmaan. Teinipoikien ryhmäpaineessa tapahtuu kasvun kannalta isoja asioita, jotka vaikuttavat vielä aikuisuudessakin. Mielestäni teini-ikäisten poikien tunteista pitäisi puhua enemmän. Halusin kirjoittaa kirjan jossa lukija pääsee syvälle mieheksi kasvavan pojan mielenliikkeisiin, sekä hänen isosiskonsa ja leski-isänsä kätkettyyn suruun.
Millaisia suunnitelmia ja haaveita sinulla on kirjoittamisen suhteen jatkossa?
Elän mukavaa perhearkea Rovaniemellä kouluikäisten poikieni kanssa. Haaveilen lähinnä koko perheen terveydestä ja toki mahdollisuudesta jatkaa kirjoittamista lähitulevaisuudessa. Kynä liikkuu kyllä koko ajan ja ideoita syntyy. Täytyy antaa itselle nyt hieman aikaa hengähtää ja katsoa mitä alitajunta sen jälkeen tuottaa.
Millaista kirjallisuutta luet vapaa-ajallasi? Mikä kirja sykähdytti sinua viimeksi?
Taisin lukea viimeksi Läjä Äijälän taiteilijaelämänkerran. Se kolahti, sillä kuvaan Lumiluolapojassa perhetragedian ohella juuri saman ajan ja saman seudun musiikkikulttuuria – rockabillyn ja punkin kamppailua tornionlaaksolaisten teinien sielusta.
Romaanien osalta esimerkiksi Bo Carpelan pitää minua otteessaan kielen kauneuden ja kerronnan inhimillisen lämmön vuoksi. Luen paljon myös uutta runoutta, mikä nyrjäyttää ajatuksia sopivasti.
Monet musiikkidiggarit muistavat sinut Sapattivuosi-yhtyeen laulajana. Millaista osaa musiikki näyttelee elämässäsi tällä hetkellä?
Lumiluolapojan tarinassa nimenomaan musiikin voima pystyy puhkaisemaan päähenkilön suojakuoret. Black Sabbath esiintyy myös kirjan sivuilla. Romaanin kirjoittaminen oli kuitenkin sen verran kova työ, ettei ole riittänyt energiaa musisointiin muuten kuin pianon ja kitaran soitteluun kotona poikien kanssa. Se tuottaa hyvää mieltä. Nick Cave Flowssa oli toisaalta mieletön kokemus, joka antoi taas uskoa taiteen voimaan. Eihän sitä tiedä vaikka vielä innostuisi tekemään musiikkiakin. Ei se ainakaan minnekään kadonnut ole, päinvastoin.
Lumiluolapoika-äänikirjan lukee Jukka Pitkänen. Teos on saatavana myös e-kirjana. Lue näyte täältä.
Hannu Paloniemi (s. 1968) on suomen kielen lehtori Lapin yliopistossa. Koulutukseltaan hän on kotimaisen kirjallisuuden maisteri. Paloniemi on myös Sapattivuosi-yhtyeen perustajajäsen, sanoittaja ja entinen laulaja.
