David Bowien viimeinen albumi ”★”, Blackstar, tulee synnyttämään lukuisia tulkintoja ja perusteellisia luotauksia. Varsinkin tekstejä käydään läpi suurennuslasin avulla. Löytyykö salattuja viestejä, merkkejä viimeisten päivien ajatuksista. Albumi äänitettiin jo alkuvuodesta 2015, kolmessa erillisessä sessiossa, mutta Bowie lienee jo tuolloin tiedostanut toteuttavansa viimeistä albumiaan. ”I’ve got nothing left to lose. I’m so high it makes my brain whirl”. Näin Bowie kirjoittaa hypnoottisessa Lazarus-kappaleessa. Viimeistä viedään, tehdään se sitten kunnolla riskeistä välittämättä. Toisaalta, Lazarus on osa Bowien kirjoittamaa teatteriproduktiota. Sanat eivät välttämättä liity millään tavoin artistin omiin hiipuviin elon päiviin.
Blackstar säteilee omalaatuista, kohtalokasta ja jopa röyhkeää energiaa – live-henkistä energiaa.Tunteeseen sekoittuu kiihkoa, uudistumisen paloa, vahvaa emootiota ja pedanttisuutta. Blackstar on kerroksellinen, rajoista piittaamaton ja ajallisia kiinnekohtia välttelevä kokonaisteos – muoto ja kokonaisnäkemys ajavat neljän minuutin radiobiisien ohi. Jazz, hienovarainen electronica ja teatraalisuus saavat modernin mutta loppupeleissä ajattoman ulkoasun. Bowien pikkutarkka toteutus onnistuu parhaimmillaan häivyttämään viitteet ajasta ja paikasta. Kerroksellisuus tuottaa ainutlaatuisia kuunteluelämyksiä. Free jazz iskee luontevasti kättä 2000-luvun tanssisoundien kanssa asettamatta kuitenkaan lopputulokselle raja-aitoja. Kun tarkastellaan albumia kokonaispakettina, Bowie onnistuu sisällyttämään Blackstarille koko musiikillisen historiansa – alkuaikojen rakkauden eli jazzin ohella toisena ääripäänä on nykypäivän elektronisempi soundi. Bowien tekee vaativan aikahypyn ilman alleviivauksia tai reunakirjoituksia. Hybridi on hämmentävä.Intensiteetti on paikoin maanista.
Albumin elävän ja orgaanisen yleisilmeen saavuttamiseksi saksofonisti Donny McCaslinin ryhmä soitti livemäisiä sessioita. Rumpali Marc Guilianan soittotyöskentely on hypnoottista ja korostettua. Basisti Tim Lefebvrella on vahva rooli albumin elektronisen pohjavireen vahvistamisessa. Kosketinsoittaja Jason Lindner vaikuttaa todelliselta Bowien tunnetilojen tulkilta. Jazzryhmästä huolimatta Bowiella ja tuottaja Tony Viscontilla ei ollut aikomustakaan tehdä jazzlevyä. Jazz-kvartetti on vain elementti ja työkalu Bowien luomisvoiman tulkkina, tosin lopputuloksen kannalta elintärkeä. LCD Soundsystemin James Murphy tuo rytmejä pariin biisiin. Bowien halusta tavoittaa nykypäivän soundia kertoo viitteellisenä referenssinä käytetyt Kendrick Lamarin kokeellinen hip hop -electronica -levy ja electronica-duo Boards Of Canada.
Blackstarin voi ajatella jakautuvan kolmeen ’näytökseen’. Levyn nimibiisi ja ’Tis a pity she was a whore edustavat selkeästi jazzhenkisempää lähestymistapaa. Lazarus seisoo itsenäisenä levyn kulminaatiopisteenä. Levyn ’trip hop -henkinen’ biisikaksikko Sue (Or in a season of crime) ja Girl loves me muodostavat oman esille nouseva kokonaisuuden (ei Berliinin sessiot vaan Bristolin sessiot!). Levyn päättävä viisukaksikko Dollar days ja I Can’t give everything away on selkeää kumarrusta Bowien musiikillisen historian suuntaan. Dollar days on myös pysäyttävän kaunis ilmestys.
Levyn aloittava Blackstar on varsinainen sulatusuuni ja hybridi. Kerroksellinen teos kierrättää tutulta kuulostavia Bowie-melodioita vaikuttaen jonkinlaiselta Aladdin sane -inkarnaatiolta. Monivivahteinen teos risteilee utuisen kohtalokkaissa ja fuusiojazzin värittämissä unenomaisissa tunnetiloissa. Bowien läpitunkevan ja meditatiivisen laulusuorituksen taustalla vaikuttaa kevyt electronica-ja drum’n’bass -kerros. Saksofonin vahva läsnäolo luo apokalyptista hämärää. ’Tis a pity she was a whore julkaistiin jo aikaisemmin Sue (Or in a season of crime) -kappaleen b-puolena. Tuolloin kappale vaikutti ’Black Tie White Noisen täytebiisiltä’ mutta tuore versio intoutuu varsinaiseksi free jazz -iloitteluksi. Lyriikan osalta kappale eroaa muusta albumista. ’Tis a pity she was a whore lainaa tunnelmia John Fordin historiallisesta näytelmästä.Kokonaisuudessaan tiheää.
Lazarus lienee albumin SE kappale. Haikea ja latautunut tunnelma on suorastaan maaginen. ’Dead man talking’. Kappaleen videolla Bowie esittää vertauskuvallisesti kuolemaan tuomittua tai kuolleista noussutta. Nick Caven dramaattisuudella Bowie lataa ilmoille tumman energiapurkauksen, jossa särähtävä kitara iskee kuin defibrillaattorin sähköimpulssi. Lazaruksen jälkeen levyn rytmiosaston näytöt lisäävät hämmennystä. Ei pidä pelästyä, kyseessä ei ole Earthling-albumin kaltaista ’Frankenstein-jytkettä’. Elektroniset ainekset ovat tiukasti hallussa. Sue (Or in a season of crime) kokee täydellisen uusiokäsittelyn. Alkuperäinen big band –versio muuttuu häiriintyneen nykiväksi rytmituokioksi. Vaikutelma on kuin DJ tuuttaisi Bowien kappaleen päälle riiteleviä rytmejä. Bowie loihtii kuitenkin kaaoksesta iholle käyvää groovea. Girl loves me on, jos mahdollista, vielä suurempi outolintu. Aaltoilevan rytmin vallassa Bowie sanailee jotain käsittämätöntä (kuulemma kyseessä on Kellopeliappelsiinin ’nadsat’ + ’gay-slangi’ polari). Biisi onnistuu luomaan ympärilleen arvoituksellisen auran ja sähköisen jälkimaun.
Levyn päättävä biisikaksikko päästää kuulijan helpommalla. Bowie palaa perinteiseen biisiformaattiin. Dollar days on hauras puoliballadi, jonka lyriikat ladataan täyteen merkityksiä. Pakahduttavan nostalgista. Viisu on komea kumarrus Bowien 70-luvun tuotannolle. I Can’t give everything away jatkaa samaa lausetta. Teksti paljastaa ja koskettaa. Bowien viimeiset lauseet katoavat levollisten tunnelmien saattelemana.
”Saying more and meaning less / Saying no but meaning yes / This is all I ever meant / This is the message that I sent”.
Toisaalta, liiallinen analyyttisyys rikkoo kuuntelukokemusta. Allekirjoittaneen kohdalla Blackstar ensin liikutti, sitten koukutti ja jäi lopulta vaivaamaan. Levyn kerrokset aukeavat pala kerrallaan. Blackstarin koukuttavuuden syy lienee erilaisten musiikkityylien saumattomassa synteesissä. ’I’m so high it makes my brain whirl’ – Bowien omistautuminen vetää puoleensa ja aiheuttaa sateenkaaren väreissä välähtävän tunneskaalan. Vaikka lopputulos vaikuttaa modernilta, ajassa leijuvaa Blackstaria ei voi ankkuroida tietylle vuosikymmenelle – seikka, joka estää ajan hampaan kuluttavan kosketuksen.
Täyttä kuraa ja en ymmärtänyt ikinä muutenkaan tätä friikkiä.
Onneksi et laittanut kommenttiisi omaa nimeäsi, ettei tarvitse hävetä!