Saksalaisen Power Progin kautta julkaistu Adamantran kakkoskiekko on hyvinkin perusvarmaa ja genreuskollista progressiivista/neoklassista metallia. Bändin ulosanti on vanhahtavaa, etsimättä tulee mieleen Sonata Arctican pari ensimmäistä kiekkoa, Kamelot ja alkuaikojen Symphony X…ja vanhempi Stratovarius. Kiekon aloittava 18-minuuttinen Lionheart lyö heti kaikki temput peliin – maalaileva proge/powermetallieepos testailee myös Dream Theaterin hyviksi todistamia teesejä. Adamantra on muodollisesti täysin pätevä mutta lähes parikymmenminuuttisessa paisuttelussa ei ole omaleimaisuutta juuri nimeksikään.
Ylipätevä soolosoitintaituri tai ylittämätön vokaalisuoritus voisivat nostaa Adamantran tyylisen genreuskollisen retroilijan parrasvaloihin mutta Adamantran kohdalla kumpikaan edellytys ei täyty. Bändi tuntuu pitävän kiinni 90-luvun soundeista jopa yltiöitsepäisen pakonomaisesti. Eihän siinä mitään vikaa ole mutta oikean muodon säilyttäminen tuntuu menevän omaleimaisuuden ja omaperäisyyden edelle. Kun sävellykset noudattavat ennalta määrättyä kaavaa vuodelta 1995, variaattioille ja muutosvoimille ei anneta tilaa. Monessa käänteessä Adamantra kuulostaa coverbändiltä mikä ei liene missään nimessä homman perimmäinen tarkoitus. Toisaalta, coverbändiksi Amarantha on aivan liian taitava!
Allekirjoittaneelle, joka on aikoinaan pyörittänyt 90-luvun power/progea cd-soittimessa varmasti oman osuutensa, Adamantran albumi ei nostanut innostuksen piikkiä ok-tason yläpuolelle. Levyä kehtaa suositella alan harrastajille mutta jotain omaa pitää saada genreuskollisenkin tuotoksen mausteeksi. Se jokin voisi olla vaikka heleä naisääni Angel of music -kappaleen tyyliin, jossa naisvokaaleissa kuullaan ex-Crimfall-ääni Helena Haaparantaa. Massasta pitää erottua, tavalla tai toisella. Välttämättä pelkkä taito tai biisien mahtavuus ei riitä jos isolla rahalla porukkaa juoksee ohi jokaisesta ilmansuunnasta. Ison rahan puutetta voi onneksi kompensoida omaperäisyydellä ja yksilöllisillä ratkaisuilla.
