Rockfest, Turku, torstai 12.6.2025.
Suomen suurin rockfestivaali Rockfest 2025 juhlittiin 12.6.-14.6. Turussa Artukaisten alueella. Festivaalialue oli tuttu jo Slipknotin Knotfestin juhlapaikkana ja tuolloin toimivaksi todistettu. Kaksi mitat täyttävää ulkolavaa, joista pienempikin olisi toimittanut normifestarin päälavan tarpeet ja jäähallin sisältä löytynyt sisälava. Kaikkiaan kompaktin kokoinen ja toimiva festivaalialue, pienistä alueelle saapumiseen liittyvistä puutteista huolimatta.
Torstaina kakkoslavan alkutahteja löi kotimaisen melodisen metallin huippuryhmä Crownshift, jossa vaikuttaa Children Of Bodon, Nightwish ja Finntroll -taustaista miehistöä. Bändi pitikin vauhtia yllä eikä kaasulta otettu jalkaa kuin My prison -kappaleen kohdalla. Tosin bändillä oli rohkeuttaa heittää My prisonin seuraksi vielä instrumenttaali, mutta yleisö tykkäsi. Tunnelma otti loikkaa kohti finaalia, ja To the other side sai mukavasti yleisövastetta. Kaikkiaan Crownshift oli aivan oikeassa paikassa, festivaalin avauspäivän iltapäivässä. Saatiin porukkaa hereille ja lämpimäksi illan koitoksiin.
Päälavalla tarjoilun aloitti astetta kevyempi rock-suosikki, Ruotsin hard rock -ylpeys H.E.A.T. Loistavilla soundeilla (kuten Turun Rockfestissä koettiin kautta linjan päivästä toiseen) ja hymy huulillaan bändi nostatti mainiosti festarihuumaa. Päälavan edustan vielä suhteellisen vähälukuinen fanikansa sai kuultavakseen raikkaan reippaita menopaloja kuten Disaster, Emergency ja Dangerous ground – tämä bändihän vetää samalla korkeaoktaanisella asenteella kolmen tunnin keikan vaikka pari kertaa vuorokaudessa. Tai sitten ei, kesken keikkaa tapahtui nimittäin jotain ylienergiselle laulajalle Kenny Leckremolle.
Aikoinaan nuorena junnuna Suomessa jääkiekkoakin pelannut Kenny osoitti väsymisen merkkejä ja mies juoksi lavan taakse aina kitarasoolon kohdalla. Jotain oli vialla, miehestä loppui selvästi polttoaine. Kovin moni ei välttämättä huomannut koko asiaa. Laulu kulki edelleen kiitettävästi. Lopulta Kenny julkisti asian myös juhlakansalle – mies on huonovointinen mutta keikan keskeyttäminen ei ollut vaihtoehto. Kenny jatkoi hammasta purren, isoilta screeneiltä saattoi nähdä laulajan hoippuvan pahimmillaan hämärän rajamailla. Varsinkin Beg beg beg -kappaleessa, jossa veivataan kesken biisin Black Sabbath -klassikkoa War pigs, Kenny laittoi peliin kaikkensa ja allekirjoittanut jännitti putoaako mies kanveesiin. Näin ei käynyt, ja keikan loppua kohden mies vaikutti jaksavammalta. Ehkä hermopaine jaksamisesta helpotti ja laulaja veti homman vaikeuksien kautta maaliin. Kappaleet kuten Cry, Bad time for love, 1000 miles, One by one ja erityisesti loistava Living on the run saivat kansaan liikettä ja virtaa, vaikka eräässä vaiheessa huonovointinen Kenny totesi imevänsä yleisöstä energiaa ja jaksamista keikan läpiviemiseen.
H.E.A.T. oli omalla keikallaan ajanut taivaalta tummemmat pilvet syrjään ja aurinkoisella asenteella jatkoi toinen Ruotsin musagenrensä suosikki, Millencolin. Skeittipunkin veteraani ei turhia patsastellut, vaan reipas rokkipunkki lähti suoraan startista Black eye ja Bullion -biiseillä. Samaa menoa riitti koko keikan ajaksi. Vaikka yleisö oli aluksi yllättävän jähmeää, bändi ei antanut rokkipoliisien vaivata tunnelmaa. Varsinkin vanhemmat Millencolin-viisut saivat rokkikansaan liikettä ja pittiin polttoainetta. Ensimmäisen albumin Mr. Clean soi röyhkeän rennolla otteella ja selvästi lavalla viihtynyt ruotsalaisporukka antoi kansalle todellisen punk-energiapiikin. Keikan päättäneen No cigar -viisun sanoin ”And I won’t waste my time fitting in, ’Cause I don’t think contrast is a sin”. Millencolin oli mainio veto Rockfestiltä – Ruotsissa riittää laadukasta rockin osaamista moneen lähtöön.
Porukkaa oli kertynyt kiitettävästi alueelle metallilegenda Sepulturan aloittaessa raivoisan riffimyrskynsä. Sepultura-paitoja näkyi monen yllä ja vaikka bändissä ei ole nykyään ainuttakaan alkuperäisjäsentä, Sepulturan odotuksen saattoi aistia ilmassa ja festarikansan olemuksessa. Bändiä johtaa nykyään lähes alusta lähtien mukana ollut kitaristi Andreas Kisser ja onhan mies soittanut kaikilla Sepultura-klassikoilla, joten siinä mielessä Kisserillä on ”valtuutus” kiertää Sepulturan juhlakiertueen merkeissä. Vanhoja hyviä aikoja muistellen, samalla keikkaa markkinoitiin bändin viimeisenä Suomen keikkana. Show saatiin alkuun heti kunnon mellakalla Beneath the remains ja Inner self -klassikoiden myötä. Kansa kävi kuumana, mutta vokalisti Derrick Greenin vokaalit olivat varjojen mailla. Allekirjoittanut ei ole koskaan tottunut Greenin vokaaleihin vanhemman Sepultura-materiaalin kohdalla, tuoreempi toimii paremmin. Riffimylly oli aivan mieletön mutta ne Greenin vokaalit. Onneksi asiaan saatiin parannusta. Arise-albumin Desperate cry jatkoi armotonta riffimyllyä ja pitti sai lisävirtaa. Tuoreemmassa Phantom self -kappaleessa Greenin ääni oli äkkiä pelkkää murhaa ja raakaa energiaa, kuten Means to an end -aggressiossa.
Koska keikalla muisteltiin vanhoja, bändin klassikkolevyjen ystäville riitti huippuhetkiä. Mutta selkeä energiapiikki koettiin bändin siirtyessä Chaos A.D. -albumin viisuihin Territory ja Refuse/Resist. Keikka sai uuden alun ja innokas festarikansa sai siivet selkäänsä. Meno oli kiivasta ja kiimaista. Vaikuttava Arise, Ratamahatta -biisin kansanmusiikki- ja rumpushow sekä kaikkien odottama hittijärkäle Roots Bloody Roots täyttivät jokaisen fanin toiveet. Sepulturan riffimyrsky on jotain niin väkevää ja voimallista, että moinen pitää kokea livenä. Valitettavasti se ei liene Suomessa enää mahdollista, mutta Sepultura jätti jälkeensä tyytyväisiä festarivieraita ja hikipäissä pyörineen pitin.
Jos Sepultura tarjoili Rockfestin torstaille voimallisen ja nostalgisen palan thrash-metallin historiaa, legendaosastoa nähtiin seuraavaksi myös pienemmällä lavalla tanskalaisen rock-messiaan D-A-D:n myötä. Niin, mitä voi todeta muuta kuin että D-A-D oli loistava, upea, ylimaallinen. Rock-messiaat lavalla. Sanoin ei voi kuvata, mitä D-A-D:lla oli tarjota – se on juuri livekeikkojen suola eli pitää olla henkilökohtaisesti läsnä. Bändin kitarasoundi oli niin rock, kuin vain on mahdollista. Jesper Binzerin laulutyyli on ainutlaatuinen ja niin ihanan räyhäkkään raspisen rokkaava. Kitaristi Jacob Binzerin työskentely on silkkaa rock-jumaluutta ja basisti Stig Pedersen vetää aivan omanlaistaan rokkikukkoshow’ta. D-A-D keikalla kaikki vain toimii. Ainoastaan biisimateriaalin suhteen oli lievästi purnattavaa, mutta niinhän aina. Kokonaisuus toimi kuitenkin mainiosti ja mainitsinko jo jumalaiset soundit!
Keikka alkoi Jihadilla, voi mitä herkkua. Jesper jutteli välillä suomea, vanhana Suomen kävijänä. Girl Nation sai yleisöä jo transsiin ja basistin basso vaihtui yhä upeampaan soittimeen. Uuden levyn biisi Speed of darkness sai yleisöltä ennakkoon laimean vastaanoton mutta biisi soi mainosti. Grow or pay oli sitten jo aivan ylihyvää. Hymyilevää yleisöä riitti ympärillä ja lavalla soittomiehet nauttivat palautteesta. D-A-D sai ja jakoi tonnin verran rakkautta. Riding with Sue päästi ääneen basisti Stigin ja voi pojat kun mies veti aivan omaa show’taan. Keikan loppuun vaikuttavat Everything glows ja Bad craziness. D-A-D näytti myös, miten keikka päätetään kuumeisen kiihkeissä tunnelmissa – Sleeping my day away soitettiin väsyneen festarivieraan kunniaksi, siis dagen efter, ja biisi venyi, paukkui ja kipinöi minuutista toiseen. Loppupisteen kohdalla moni saattoi todeta todistaneensa täydellistä rock-showta.
Jos D-A-D lietsoi rock-kansaa liekkeihin, metallilegenda Judas Priestiä moni oli odottanut koko päivän. Kansaa oli paikalla kiitettävästi, mutta ruuhkia ei syntynyt. Ilma viileni jo selvästi mutta Judas Priestin odotus oli kuin pyhä toimitus. Legendaosastoa lavalla, vieläpä uuden kiertuesetin voimin. Bändin biisilista olikin jonkinlainen yllätys. Samalla Judas Priest oli legendastatuksesta huolimatta allekirjoittaneelle hankalampi tapaus. Tottakai ikä näkyy Rob Halfordissa. Ikävuosiin nähden miehen ääni on edelleen erikoistehoste. Paikoin Halfordin suoritus oli kuitenkin hieman ponnetonta. Samaa voi sanoa bändistä – paikoin hieman ponnetonta ja virkamiesmäistä. Bändin nuorennusleikkaus on samalla plussaa ja negatiivista. Soitto soi varmasti ja hallitusti mutta hengettömyys on vaarana, kun legendojen rinnalle tuodaan 20-30 vuotta nuorempia miehiä. Taas heti seuraavassa lauseessa pitää mainita, että Judas Priest on juuri yksi niistä vanhoista suurista, joiden uudet albumit ovat täysin kuuntelukelpoista ja mitat täyttävää materiaalia. Siitäkin huolimatta Rockfestin Priest-keikasta jäi liian turvallinen tunnelma, vaikka biisilista ei välttämättä ollut tutuimmasta päästä.
All guns blazing jo keikan alkuun oli yllätys mutta energinen, Hell patrol toimi mukavasti. Kaikkien odottamat klassikot, You’ve got another thing comin’ ja Breaking the law erottuivat joukosta – niin hyvässä kuin pahassa. Itse en fanita ilmiötä, jossa veteraanibändit vetävät tuhanteen kertaan soitettuja ikiklassikoita niin, että kertosäkeet jätetään yleisön huoleksi. Painkiller-albumin Night crawler on vähemmän soitettuja Priest-viisuja mutta Firepower nosti mukavasti käsiä ilmaan. Uuden albumin Gates of hell oli taas osoitus biiseistä, jotka jyskyttivät maisemaan takuuvarmasti ok-asenteella, mutta kun ok-asenteella mentiin useampi viisu, show olisi kaivannut joukkoon useampia huippuja.
Nämä ovat kaikki makuasioita, toinen tykkää enemmän ja toinen laittaa kädet murjottaen taskuun. Mutta se on selvää, että Painkiller jyräsi kuin panssarivaunu, Hell bent for leather on todellinen Priest-klassikko ja keikan päättänyt Living after midnight sai aikaiseksi yhteisöllistä yleisölaulua ja päätti illan legendan mittakaavan mukaisella huumalla. Judas Priest ei tuskin ollut Suomessa viimeistä kertaa ja hyvä niin. Vaikka allekirjoittanut purnaa Priestin uudesta soittolistasta, aina ei voi olla kaikille mieliksi. Uudistamalla biisilistaa ja soittamalla vähemmän soitettuja viisuja, bändi osoittaa samalla halunsa pitää homman tuoreena. Voisihan sitä soittaa samalla biisilistalla, kuin viimeiset 20 vuotta – mutta ei Priest!
Kuvat ja teksti J.A.Kaunisto
