Rob Halfordin muistelmat kertovat Judas Priestin tuhkimotarinan ja hänen traagisen kasvutarinansa keskellä homovihamielistä maailmaa

Legendaarisen heavy metal -yhtye Judas Priestin laulajan Rob Halfordin (s. 1951) muistelmia on odotettu jo pitkään, ja kyllä kannattikin.

Halfordin itsensä kirjoittama Tunnustan – Omaelämäkerta (Johnny Kniga) on juuri sellainen kuin häneltä saattoi odottaa: suora, analyyttinen ja lämminhenkinen.

Vuonna 1968 perustettu Judas Priest on vaikuttanut raskaan rockin yhtyeisiin useissa sukupolvissa.

Metal God -lempinimen saanut laulaja varttui pienessä Walsallin kaupungissa Englannissa. Esiintymiskipinän hän sai jo lapsena laulaessaan koululuokkansa edessä saaden raikuvat aplodit.

”Jokainen lapsi kaipaa rakkautta ja janoaa huomiota, mutta tuona hetkenä ajattelin ensimmäistä kertaa, että ookoo, tätä mä haluan tehdä. Se tuntui ihanalta ja olen puolittain tosissani, kun sanon uskovani, että tuosta päivästä alkoi urani showbisneksessä. Koska niin se oli, totta toinen puoli”, Halford kertoo kirjassaan.

Halford pärjäsi koulussa hyvin ja hänellä oli hyviä kavereita. Hänen lempiaineensa oli äidinkieli ja hän ihaili W. B. Yeatsin kaltaisista runoilijoista.

Halfordin elämää leimasi jo lapsena erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunne. Hän kertoo kymmenvuotiaana tieneensä olevansa homo. Ensimmäinen vihje ilmaantui alakoulussa, kun hän ihastui silmittömästi poikaan nimeltä Steven.

”Hän veti minua vahvasti puoleensa ja halusin olla hänen lähellään kaiken aikaa. Seurasin häntä välitunneilla ympäri koulunpihaa, yritin ängetä mukaan leikkimään hänen kanssaan.”

Homoseksuaalina eläminen oli hyvin erilaista Halfordin nuoruudessa. Kaapissa oleminen oli pikemmin sääntö kuin poikkeus. Halford päästää lukijan lähelle syvimpiä kipupisteitään.

”Niin tai näin, mitä minä edes tiesin homoseksuaalisuudesta? Walsall ei 1960-luvun alussa ollut varsinaisesti seksuaalivalistuksen kuumin pesäke! Olin hämmentynyt poikanen. En tiennyt mitään kielletystä maailmasta, joka veti minua puoleensa. Mutta toisinaan tuo maailma lähetti minulle vihjeitä itsestään.”

Useat lapsuuden tapahtumat ovat aiheuttaneet hänelle ikuiset traumat. Teini-ikäisenä Halford joutui isän hyvän ystävän hyväksikäyttämäksi.

Nykyään tietenkin tiedän, että tyyppi oli täysiverinen seksuaalinen saalistaja, pedofiili. Hän näki, että olin nuori. Hän vaistosi, että olin haavoittuvainen. Hän käytti sitä hyväkseen, käytti minua hyväkseen. Silloin en tiennyt, mitä tuntea. Ajattelin, että sen täytyi olla minun syytäni.

Halfordin unelmat saivat uuden suunnan, kun hän kuuli Robert Plantin (Led Zeppelin) ja Ian Gillanin (Deep Purple) laulavan. Äkkiä hän halusikin laulajaksi. Vuosia myöhemmin hän esiintyi Judas Priestin kanssa Led Zeppelinin lämmittelybändinä 80 000 katsojan edessä.

Judas Priestiin Halford liittyi vuonna 1971. Se oli pitkälti hänen isosiskonsa Suen ”syytä”. Sue seurusteli tuolloin vielä tuntemattomassa Judas Priestissä bassoa soittaneen Ian Hillin kanssa. Kun Hill mainitsi tyttöystävälleen bändin etsivän laulajaa, Sue-sisko vinkkasi asiasta veljelleen.

Pyhän Joen hoteissa treenasimme silloin tällöin myös covereita mutta pyrimme alusta alkaen tekemään omia biisejä. Kun liityin Priestiin, bändillä oli muutama raaka biisin aihio jäämistönä vanhalta kokoonpanolta. Rehellisesti sanottuna en pitänyt tekeleitä kovinkaan kummoisina, mutta rakastin bändin soundia ja tuntua.

Bändi keikkaili ahkerasti jo 70-luvun alkupuolella, vaikka keikkaliksat eivät tahtoneet riittää edes välttämättömään. Kiertue-elämä oli jatkuvaa selviytymistaistelua.

Kun meillä oli varaa, yövyimme B&B:ssä, mutta tavallisesti olimme persaukisia ja ajoimme yöllä kotiin tai nukuimme Transitissa. Oli karmeaa yrittää käpertyä kitaroiden ja vahvistimien väliin. Varsinkin siksi, että pakussa oli järkyttävän tunkkainen ilma, koska poltimme siellä. Sopeuduin tilanteeseen vetämällä änkyräkännin ja sammumalla.

Judas Priestin ensimmäistä levyä tehdessään Halford oli 22-vuotias ja asui kotonaan. Yhtyeen esikoisalbumi Rocka Rolla ilmestyi vuonna 1974. Suosio odotti vielä tuloaan.

Koska heavy metal oli niin uutta, meistä tuntui kuin olisimme itse polkaisseet sen tyhjästä. Kuuluimme samaan kastiin kuin Purple, Zeppelin ja Sabbath mutta janosimme omaa identiteettiä. Puskimme lujaa saavuttaaksemme soundin, jonka kuulimme päässämme

Elämäkerta on samalla osuva ajankuva ja pistää toteamaan, kuinka paljon maailma on muuttunut muutamassa vuosikymmenessä. Halfordin mukaan vuonna 1978 ajatus saada puhua muiden homomiesten kanssa avoimesti, vapaasti ja leimautumista pelkäämättä tuntui yhtä todennäköiseltä kuin hypätä seipäällä Marsiin.

Minä yksinkertaisesti tiesin, miten asia on: Ei tule jumalauta ikinä onnistumaan”, hän toteaa kirjassa.

Fanimme eivät tietenkään vielä tuolloin tienneet, että olin homo. Jos jokunen tyttö harhaantui pörräämään ympärilläni, karistin heidät kannoiltani kohteliaasti. Vaan entäpä jos olisin halunnut sutinaa kiertueella – ja sitähän minä halusin – miten minun olisi pitänyt edetä?

Halford jäi sivuun Judas Priestistä vuonna 1993 ja siirtyi soolouralle. Keskusteluyhteys bändin muihin jäseniin katkesi vuosiksi. Halfordin järkytykseksi Judas Priest kiinnitti hänen tilalleen uuden laulajan, Tim Owensin.

”Ei, kun kuulin Priestin uudesta laulajasta, tunsin lähinnä surua. Olin kokenut bändin kanssa niin paljon, olimme olleet yksissä melkein 20 vuotta, ja olin olettanut, että jossain vaiheessa me vain työntäisimme kaiken paskan sivuun ja palaisimme yhteen.”

Vuonna 1998 Halford teki MTV:hen haastattelun, joka mullisti hänen elämänsä. Markkinoidessaan soololevyään, hän kertoi ensimmäistä kertaa julkisesti olevansa homo.

Minä. Olin. Tullut. Kaapista. Ahdistuksen vuodet olivat ohi. Tuntui samalta kuin lopettaessani viinan ja huumeet – valheet ja teeskentely olivat poissa. Olin vapauttanut itseni omatekoisesta vankilastani eikä mikään voisi enää loukata minua. Olin homo ja olin kertonut sen maailmalle.

Vuonna 2003 osapuolet saivat hierottua sovun ja Halford palasi Judas Priestin keulahahmoksi.

Ilmaannuin paikalle ja näin tutut Priestin kitarat ja muut kamat ja kiertuehenkilöstön. Tökkäsimme laitteisiin virran ja soitimme ensimmäisen biisin yli kymmeneen vuoteen: ”Living After Midnight”. Oujeeeee. Nivouduimme ja kutouduimme yhteen niin kuin aina ennenkin ja se kuulosti mahtavalta.
Vihdoin viimein! Mikä perhana meitä vaivasi kaikki ne vuodet?

Kirja käy läpi laulajan tarinan näihin päivin saakka. Yksi hänen onnellisuutensa perustoista on päihteettömyys,

En olisi voinut kirjoittaa tätä kirjaa, jos en olisi raitistunut. En olisi kyennyt kohtaamaan menneisyyttäni ja demonejani yhtä suoraan. Olen ollut selvin päin yli 34 vuotta mutta en hetkeäkään pidä raittiuttani selviönä. Siihen pätee sama kuin aina ennenkin – yksi päivä kerrallaan.

Halford toteaa, että jos hän olisi nyt 21-vuotias ja aloittamassa bändissä, hän tulisi heti ulos kaapista. Hän on tehnyt töitä sen eteen, ettei yksikään nuori joutuisi kulkemaan samoja polkuja kuin hän itse.

Joulukuussa 2018 veimme Firepowerin Indonesiaan. Pikkupoikana se oli minulle vain mahdottoman eksoottinen nimi kartalla, maa joka olisi voinut yhtä hyvin sijaita kaukaisella planeetalla: Tonne mä en ikinä pääse!
No siellä minä olin, hoitamassa elämänmittaista tehtävääni muuttaa maailma heavy metaliksi. Sikäläisillä viranomaisilla on vastenmielinen asenne gay-ihmisiä kohtaan, mutta mitä sitten? Ei minua enää pelottanut. Asenteeni Jakartassa oli sama kuin Pietarissa:
Tässä mä olen! Avoimesti homo ja ylpee siitä. Se oon mä. Repikää siitä!

Kursivoidut kohdat ovat Halfordin muistelmateoksesta Tunnustan – Omaelämäkerta. Kirja on saatavilla Markus Niemen lukemana äänikirjana ja e-kirjana.

edit. lyöntivirhe korjattu vuosiluvusta

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone