Hardcore-legenda Rattus hajosi vuonna 1988 ja joidenkin mielipiteiden perusteella bändiä ei olisi kannattanut enää nostaa takaisin lauteille 2000-luvulla. Vuonna 2005 ilmestynyt Rattus-niminen rieska ei ollut hassumpi tekele mutta näin vuosien jälkeen, eihän levystä mitään ikisuosikkia muodostunut. Tuorein tuotos, Turta, esittelee Rattuksen ilman alkuperäisjäsentä Jakea. Jopo hoitaa huudon ja kitaran, asiallisesti mutta hyvästä energia-ja aggressiotasosta huolimatta Turtan viisumateriaali ei vakuuta kokonaisen albumin mittakaavassa.
Vanha kunnon Rattus lyö silmille kourallisella kiekon viisuista. Puolikkaan albumin verran luvassa on enemmän tai vähemmän Radiopuhelimet-tyylistä viharokitusta. Tottahan kiekolta löytyy muutama todella äkäinen turpaanveto tyyliin Massapsykoosi ja Turta. Uskoton lähtee myös tiukasti lapasesta mutta turhan kurittomasti. Tukevasti riffittelevä Pinnan alla sekä kiireinen vanhan liiton aggressio-oksennus Lohtua ja rauhaa ovat myös mieltä ylentävää materiaalia.
Mutta mitä jälkipolvet tekevät Tyhjää täytettä ja Ihmisten silmissä -tyylisillä pakkopullarutiinivedoilla? Kautta linjan lyriikoissa on kieltämättä särmää ja heristelyä mutta kokonaisuus vaikuttaa paikoin oudon innottomalta. Uuden miehen myötä linja tuntuu olevan vaiheessa. Armoton hardcore ei ole itsestäänselvyys mutta ei myöskään siirtyminen kokonaan Radiopuhelimet-karsinaan.
Turtaa kannattaa nautiskella ehdottomasti vinyyliltä. Eroa suorastaan surkuhupaisaan Spotify-versioon ei kannata edes ääneen sanoa.
