Riemuloma 1970-luvulla
Ohjaus: Bryan Singer. Näyttelijät: Jennifer Lawrence, James McAvoy, Michael Fassbender, Halle Berry, Ellen Page, Ian McKellen, Patrick Stewart, Nicholas Hoult, Hugh Jackman. 132 min. K-12.
Marvelin ja DC Comicsin sarjakuviin perustuvat elokuvat kykenevät täyttämään salit vuodenajasta ja säästä riippumatta, joten niitä tulee ensi-iltaan myös kesäisin. Mieluummin minä almanakkaani uuden X-Men-elokuvan merkitsen kuin hytisen sateessa hyttysten syötävänä.
Seitsemännessä X-Men-elokuvassa puikkoihin palaa Bryan Singer (X-Men, 2000 ja X-Men 2, 2003). X-Men: Days of Future Past on kuitenkin lähempää sukua 1960-luvulle sijoittuneelle Matthew Vaughanin ohjaamalle X-Men: First Classille (2011) kuin Singerin omille, mustanpuhuville X-Meneille.
X-miehet ja -naiset ovat jääneet alakynteen taistelussa muuntautumiskykyisiä, mutanttien tuhoamiseen erikoistuneita robotteja vastaan. Estääkseen ihmiskunnan ja mutantit sukupuuton partaalle ajaneen sodan syttymisen lähettävät Professori X (Patrick Stewart) ja Magneto (Ian McKellen) Wolverinen (Hugh Jackman) 1970-luvulle puhumaan nuoremmille itseilleen järkeä.
Wolverinen valinta selitetään sillä, että hän on ainoa, joka kestää aikamatkailun fyysiset rasitukset. Siitä tuskin on ollut haittaa, että hän on sarjan hahmoista suosituin ja että elokuvaan on ollut näin helpompi kirjoittaa kohtauksia, joissa Jackman riisuu paitansa ja esittelee rasvatonta ylävartaloaan.
Aikamatkailu ei kuulu juonenkuljetuksellisista jipoista suosikkeihini, mutta dystooppisessa tulevaisuudessa ja vähintään yhtä epämiellyttävässä Nixonin Amerikassa liikkuva X-Men: Days of Future Past on kohtuullisen näppärä elokuva. Se jatkaa First Classissa alkanutta historian uudelleen kirjoittamista, ja Kuuban ohjuskriisin lisäksi mutantteihin kytketään myös Vietnamin sota, Pariisin rauhanneuvottelut ja J. F. Kennedyn murha.
X-Men: Days of Future Past on yhdistelmä toimintaelokuvaa, poliittista trilleriä, ihmissuhdedraamaa sekä rikos- ja vankilapakoelokuvaa. Jouhevasti etenevä tarina luottaa siihen, että katsoja tuntee hahmot, joten pienet viittaukset (näkökulmasta riippuen joko nykyiseen, tulevaan tai menneeseen) riittävät kuljettamaan juonta ja toimimaan komiikan lähteenä. Ratkaisu on oikea: turhalla rautalankojen vääntelyllä elokuva muuttuisi helposti ylipitkäksi ja puuduttavaksi.
Wolverinen aikaseikkailun lisäksi elokuva keskittyy Magneton ja Professori X:n väliseen vihanpito ja -rakkaussuhteeseen, jossa karismaattiset näyttelijät pääsevät pelaamaan vahvuuksillaan. Elokuvasarjan uusista hahmoista kiinnostavin on Evan Petersin Quicksilver, jonka ympärille rakennettu erilaisilla aikakäsityksillä ja todellisuuden hahmottamisilla leikkivä vankilapakokohtaus on kaunista balettia.
Maltoin jäädä istumaan lopputekstien ajaksi. Suosittelen sitä muillekin, jotka haluavat ennakkomaistiaisen vuonna 2016 ilmestyvästä X-Men: Apocalypsesta.
J. K. SILVENNOINEN
