Tv:stä ja radiosta tuttu mediatyöläinen ja tapahtumajärjestäjä Wallu Valpio kertoo tuoreessa elämäkerrassaan tarinansa syntymästä nykyhetkeen. Mesta.netin kirjasivusto tutustui odotettuun kirjaan, josta ei puutu vauhtia, dramatiikkaa ja surkuhupaisia tilanteita.
Wallu Valpio – Minun tieni -teoksen on kirjoittanut hänen pitkäaikainen ystävänstä Mika Lätti.
Valpio vietti varhaislapsuutensa yksihuoltajaäidin kanssa Jyväskylässä. Biologisen isänsä hän on tavannut vain pari kertaa. Valpion ollessa kymmenvuotias hän muutti äitinsä kanssa Vantaan Rajatorppaan. Samalla hänen elämäänsä astui isäpuoli.
Lapsuus värittyy kirjassa kutakuinkin onnellisena.
”Päivät olivat yhtä seikkailua pikkupojalle, mutta yksinhuoltajaäidille ehkä vähän arkisempia. Olin aina se ensimmäinen, joka oli pimputtamassa naapurin kaverin ovikelloa ja kysymässä, että ”lähdetäänkö ulos leikkimään?” Jyväskylän keskustan alue muuttui inkkari- ja länkkärisodan taistelutantereeksi. Oltiin koko ajan ulkona. Ei ollut kelloja eikä kännyköitä. Kun ilta hämärtyi, palattiin kotiin, syötiin iltapala ja sitten mentiin kiltisti nukkumaan. Säännöt olivat kuitenkin aika tarkat siihen aikaan, vaikka villejä ja vapaita oltiinkin. Vanhempia toteltiin aina.”
Valpion mukaan Rajatorpassa oli kolme tavoitetta, jotka elämässä piti saavuttaa: huonoja arvosanoja koulussa, hankkia ajokortti ja käydä armeija. Peruskoulun jälkeen hän pääsi ammattikoulun timpurilinjalle.
Valpio sai maistaa ensimmäisen kerran oikeaa kiertuelämää, kun hänet kiinnitettiin autokuskiksi Thee Ultra Bimboos -yhtyeen Saksan-kiertueelle. Hän kuvailee itseään ja toisena kuskina ollutta Romppua kaheleimmiksi keikkakuskeiksi ikinä suomirockin historiassa.
Jo ensimmäisen keikkapäivän jälkeisenä aamuna Saksassa kuljettajia ei löytynyt mistään. Halpa olut oli tehnyt tehtävänsä.
”Heräsin kauniin saksalaisen tytön vierestä tuntemattomasta osoitteesta. Tyttö toi aamukahvit sänkyyn ja kertoi kahvilan nimen, minne menisimme aamupalalle. Kieltäydyin aamupalasta ja kerroin, että minun pitäisi olla jo matkalla Hampuriin. Kävin pikasuihkussa ja annoin suukon tytölle. Hän antoi minulle taksirahan, ja pääsin lopulta keikkapaikalle. Siellä olikin vähän ilkeän näköisiä muusikkotyttöjä vastassa. Onneksi myös Romppu könysi jostain paikalle, ja pääsimme siirtymään seuraavalle paikkakunnalle. Olimme jo neljä tuntia myöhässä. Toisena keikkapäivänä.”
Myös rockin soittaminen kiinnostit Valpiota. Vuonna 1996 hän perusti samasta lähiöstä tulleen tuttavansa kanssa rockyhtye The Duplon. Bändi lähti ensimmäiselle keikalla vain muutaman treenikerran jälkeen. Treenikämppäkin järjestyi legendaarisesta Lepakkoluolasta.
”Emme ottaneet musiikkia liian vakavasti. Tosin naapurikämpässä Children of Bodom treenasi kuusi päivää viikossa ja kahdeksan tuntia päivässä. Alexi Laiho ja kumppanit olivat ihan helvetin kovia soittajia, ja meitä vitutti. Porasimme reiän treenikämppien väliseen seinään huomaamattomasti ja kusimme säännöllisesti naapuribändin puolelle aina ennen omien treenien alkamista. Metallijätkät ihmettelivät, mutteivat millään keksineet kusenhajun alkuperää.”
Vapiosta tuli mediatyöläinen Radio Cityn ansiosta. Paikallisradio oli siirtynyt Lepakosta Kaapelitehtaalle ja Jone Nikula toimi sen musiikkipäällikkönä. Valpio pääsi tekemään radiotyötä. Innokkaalle keltanokale eivät riittäneet kotimaan haastateltavat, vaan hän sai keploteltua respan tädin kautta langan päähän saksalaisessa hotellissa majailleen Deep Purplen jäsenen.
”Kielet eivät hirveästi taipuneet, mutta sain valtavan työn jälkeen Deep Purplen kitaristin Steve Morsen kiinni, ja tein neljänkymmenenviiden minuutin haastattelun. Yritin parhaan kykyni mukaan jutella klassikkobiisistä Smoke on the Water ja tuoreemmasta levytyksestä Abandonista. Haastattelun päätyttyä huokaisin helpotuksesta ja heti perään syvästä ahdistuksesta. En ollut painanut oikeaa nappulaa nauhurissa. Koko haastattelua ei ollut yhtään missään. Turhautumiseni oli aivan valtavaa.”
Valpiosta tuli Moon TV:ssä pyörineen Never Trust a Hippie -ohjelman juontaja jvuonna 1998. Nyt hänellä oli oma tv-ohjelma.
Valpion ohjelma nousi nopeasti suosioon. Myös monet Moon TV:n festivaaliraportit ovat jääneet Suomen televisiohistoriaan. Kanavan tyylin mukaisesti ohjelmia tehtiin sissitaktiikalla ilman käsikirjoituksia.
”Poltimme Meri-Tuuli Lindströmin pimppikarvoja Ankkarockissa, ja sen hajun muistan vieläkin. Apulannan laulaja Toni Wirtanen tuurasi minua juontotehtävässä, kun etsimme vastausta tärkeään kysymykseen yleisön seassa: ”Miten naiset huolehtivat alapäänsä hygieniasta festivaalien aikana?” Ultra Bran Terhi Kokkonen katkaisi Hulk Hogan -tyyppisellä kyynärpäälyönnillä kylkiluuni Ruisrockissa. Pääsin kuvaamaan käsikameralla Terhi Kokkosta hameen alta, ja kitaristi Joel Melasniemi käytti otsaani plektrana samaisen keikan aikana.”
Vuonna 2000 Valpio päätyi lööppeihin Musiikki ja media -gaalan ansiosta. Vuoden tv-esiintyjäksi valittu Valpio paljasti palkintoa noutaessaan sukuelimensä gaalayleisölle.
”Päästyäni lavalle annoin tupakan palaa hampaiden välissä ja asetin konjakkilasin lattialle. Avasin mustien puvunhousujeni sepaluksen, ja sitten se helikopteri heilui.”
Jatkot pidettiin Hotelli Ilveksessä. Valpio sai keikkajärjestäjä Jouni Markkasen kanssa idean. Ilveksen aulassa oli täytetty karhu ja Jone Nikula makasi yksin hotellihuoneessaan. Täytetty karhu päätettiin raahata nukkuvan Nikulan viereen.
”Viaton respan täti oli soittanut järjestysmiehille ja ilmoittanut, että nyt oli kovan luokan gangstereita hotelli Ilveksessä. Olimme herättelemässä karhun kanssa Jonea, kun ovelta kuului kop kop kop. Jouni avasi oven, ja kaksi järjestysmiestä laittoi minut pakettiin eli kädet selän taakse ja maihin hotellihuoneen lattialle. Tyypit käyttivät oikein kunnon väkivaltaa. Silti minä ja Jouni kikateltiin edelleen. Jone heräsi äreänä ja ihmetteli, että ”mitä vittua täällä oikein tapahtuu?” Selvitimme tilanteen Jonelle ja järjestysmiehille. Ihan hyvällä tahdolla oltiin liikkeellä.”
Seuraavan yönsä Valpio vietti putkassa.
Valpio vietti vuosia elämää, jossa työnteko ja rankka juhliminen sekoittuivat keskenään. Radio Helsingin aamulähetyksissä elämäntyyli ja työ joutuivat törmäyskurssille ja seurauksena oli potkut. Valpio muistelee kirjassaan silloista sen aikaista ”normiaamua”.
”Kuljen kipin kapin halki Punavuoren ja saavun Radio Helsingin toimitukseen viisitoista minuuttia ennen lähetykseni alkamista. Ehdin järjestellä vinyylilevyt ympärilleni kopissani ja hikoilla kevyttä kenttähikeä päihteiden aiheuttaman elimistöllisen myrkytystilan takia. Kaapissani on piilotölkkejä, ja helpotan oloani juomalla siideriä ennen lähetyksen alkamista. Suoriudun omasta mielestäni erittäin hyvin arvosanoin kahden tunnin radiolähetyksestä. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että joudun taas illalla toteamaan, etten muista koko lähetyksestä yhtään mitään.”
Jos Moon TV teki Valpiosta nuoren sukupolven tv-suosikin, niin MTV3:n Far Outin myötä hänestä tuli valtakunnallinen julkkis. Valpio kertoo, että hänellä ei ole koskaan ollut salaista numeroa.
”En nimittäin pidä itseäni mitenkään tärkeänä tai salaperäisenä ihmisenä. Mutta liioittelematta voin sanoa, että minulle soitettiin sata kertaa päivässä Far Outin aikoina.”
Juttu jatkuu kuvan jälkeen…
Valpio kertoo avoimesti myös naissuhteistaan käyttämättä kuitenkaan naisten oikeita nimiä. Hän toteaa kirjassa, että kun taustalla oli nuoruuden heikko itsetunto ja tilalle oli tullut julkisuuden tuoma valta-asema, parisuhteen kasassa pitäminen oli erittäin vaikeaa.
Ennen vuosituhannen vaihdetta hän oli keikalla The Duplo -bändinsä kanssa Turussa ja kulki paikallisen rakastajattarensa kanssa Aurajoen rannassa, kun vastaan käveli yllättäen hänen helsinkiläinen – oikea – tyttöystävänsä, jota Valpio kutsuu kirjassa Hippitytöksi.
”Hippityttö oli kertonut olevansa tyttöystäväni ja Turun nainen tapailleensa minua joka kerta, kun saavuin kaupunkiin.
Todistettavasti voin sanoa, että minut on jätetty hyppypotkulla. Hippityttö veti hyppypotkun suoraan rintakehääni, ja valahdin nurmikolle. Molemmat naiset sanoivat, että ”eiköhän tämä ollut tässä”. Karate Kidin kurkiasentokaan ei tässä tilanteessa paljon auttanut. Oli sen verran suhdetoiminnan fengshuit viturallaan. Se oli sellainen vanhan liiton tuplajättö”, Vapio muistelee.
Nuoruus ja loputon juhlinta ovat taakse jäänyttä elämää. Vuonna 2004 hänestä tuli isä. Valpio toteaa, että Peppi-tytär on hänen pelastusrenkaansa ja syy siihen, että hän on täällä.
”Lapsen saamisen jälkeen olen kokenut absoluuttista rakkautta. Lapsi rakastaa pyyteettömästi ja ilman ehtoja. Rakkaus on molemminpuolista. Se voittaa työt, ja yhdessäololle on halukas raivaamaan tilaa. Isäksi tultuani olen yhä enemmän ihmetellyt viihdemaailman mentaliteettia.”
Valpio toteaa eläneensä hyvin oudon ja herkullisen elämän, koska missään ammatissa tai toiminnossa ei ole tullut vastaan ketään, joka jollakin tavalla kyseenalaistaisi elämäntapansa.
”Jos ei perhettä ja tyttöystäviäni lasketa, minulle ei ole koskaan sanottu, että nyt pitäisi vähän rauhoittua, jottei rock ’n’ roll -elämä hukuttaisi sisintä olemustani ja jotten menettäisi henkeäni. Päinvastoin minua on kannustettu olemaan Rajatorpan pelle, se kaheli, joka herää boolimaljasta ongitut appelsiiniviipaleet naamassa kuopiolaisen rockklubin takahuoneessa tai muistuttaa Toijalan Satamarockin päätteeksi kaikenikäistä yleisöä suonensisäisten huumeiden ja suojaamattoman seksin harrastamisen tärkeydestä ihmisen elämässä.”
Kursivoidut kohdat ovat peräisin kirjasta Wallu Valpio – Minun tieni. Kirja on ostettavissa myös äänikirjana ja e-kirjana.
Kuva: Lari Järnefelt/Felt Fotografi
