Nainen makaa selällään halkoliiterin edessä. Kasvot ovat sinertävät, ja lämpimästä ilmasta huolimatta iho on jo viilennyt. Tunnistan kuoleman. Kiinnitän rintakehälle elektrodit. Monitorin näytölle piirtyy vain suoraa viivaa. Mitään ei ole enää tehtävissä vanhan rouvan hyväksi. Hän on kuollut kesäaamuna lintujen laulaessa, omassa mökkipihassaan.
Heini Harve-Rytsälän kirjoittama Helikopterilääkäri (WSOY) on koskettava ja pysäyttävä kurkistus hänen harvinaiseen ammattiinsa ja sen raskaaseen arkeen.
Anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri Heini Harve-Rytsälä on työskennellyt lääkärihelikopterin ensihoitolääkärinä seitsemän vuotta. Hänen esikoiskirjansa kertoo suomalaisen ensihoitojärjestelmän toiminnasta ja kuinka hän itse kokee työnsä ensihoitolääkärinä lääkärihelikopterissa.
Lääkärihelikopteri on vakavissa tilanteissa ensisijainen kulkuväline.
”Työssäni kohtaan ihmiskohtaloita, jotka koskettavat minua syvästi ja joita en voi unohtaa, vaikka haluaisinkin. Näistä ihmiskohtaloista on tullut aaveitani. Osa on kuollut, osa loukkaantunut vakavasti”, Harve-Rytsälä toteaa kirjassa.
Kirjassa on runsaasti tarkkanäköisesti kuvailtuja tapahtumia erilaisista työtehtävistä. Jokainen yksityiskohta on todellinen ja tapahtunut, mutta Harve-Rytsälä on tarkoituksella yhdistellyt eri tapahtumia, jottei yksikään kirjassa kuvattu potilas tai tapaus ei ole tunnistettavissa.
Helikopterilääkäri-kirjaa on vaikea lukea tai kuunnella ilman, että kyynel valahtaa poskelle. Se herättää ajatuksen, että elämäkään ei ole itsestäänselvyys. Tänään on aika nauttia elämästä, sillä huomista ei voi ennustaa.
Surulliset ihmiskohtalot ja tragediat välittyvät kirjassa pieninä havaintoina ja hetkinä. Ne pysäyttävät ja lyövät kasvoille. Surua puetaan sanoiksi kauniisti, jopa runolliseen sävyyn. Harve-Rytsälä on neljän lapsen äiti. Osa potilaista voisi olla hänen omia lapsiaan.
”Aurinko paistaa niin kirkkaasti, että on vaikea nähdä tarkasti. Olen polvillani asfaltilla. Teen toimenpiteen, toistan sen, nuori sydän käynnistyy taas hetkeksi, mutta vain pysähtyäkseen kohta uudelleen. Katson nuoria kasvoja, joiden lasittuneista silmistä elämä on jo sammunut. Meillä piti olla kaikki mahdollisuudet onnistua: välitön hälytys, nopea lähtö, lyhyt matka, muiden yksiköiden ripeästi aloittama elvytys. Nostan katseeni, ja kaikki tietävät, mitä aion sanoa. Silti minun täytyy sanoa se ääneen.”
Kirja sisältää myös onnen hetkiä. Osa potilaista pelastuu kuin ihmeenkaupalla ja käy jälkikäteen kiittämässä pelastajiaan. Kirjassa kuvaillaan myös, millaista on lentää ilmojen halki yöttöminä suviöinä, kun sumu syntyy ja vedenpinta on kirkas. Kontrasteja tarjotaan riittämiin.
”Luonto tekee taikojaan, ja minä saan katsella. Sellainen on minun kesäni kaunein puoli, mutta sillä on myös paljon pimeämpiä puoli.”
Eräänä päivänä maahan pudonneita lehtiä nousee pyörteinä ilmaan metallisten verkkoaitojen takana, kun lääkärihelikopteri laskeutuu urheilukentän keskelle. Pukukopissa elvytetään miestä, joka on lyyhistynyt äkillisesti jalkapalloharjoitusten jälkeen.
”Pukukopin ovella huomioni kiinnittyy pieneen poikaan, ei edes kouluikäiseen. Hänellä on kädessään lelu, jokin supersankarihahmo. Hän katsoo minua suurilla ruskeilla silmillään ja puristaa lelua rintaansa vasten. Katseessa on pelkkää kauhua, ja juuri nyt hän tuijottaa rävähtämättä suoraan minuun. Hän sanoo yhden sanan, »isä».”
Elvytys jatkuu pitkään. Keski-ikäisen miehen sydän ei käynnisty. Kuolema otti hänet jo eikä suostu edes neuvottelemaan.
Harve-Rytsälä teki lyhyen rukouksen mielessään. Sen jälkeen hänen on sanottava kopin ulkopuolella odottavalle pienelle suurisilmäiselle pojalle jotain rohkaisevaa.
”Luulin pitkään luulin, että lapsen kuolema olisi pahinta, mitä työssäni voisin kohdata. Ajattelin pienten aaveiden, pienten nukkuvien kasvojen olevan niitä, joiden kanssa on kaikkein raskainta kulkea. On kuitenkin olemassa vielä jotain repivämpää. Kanssani kulkee pieniä aaveita, jotka eivät kuolleet, vaan jäivät maailmaan ilman vanhempaa siksi, että me emme osanneet auttaa riittävästi. Pieniä itkeviä kasvoja, joita olen katsellut silmästä silmään. On myös kasvoja, joita en ole koskaan nähnyt. Heidän kanssaan on vaikea tehdä sovintoa”, Harve-Rytsälä kirjoittaa.
Sankariksi Harve-Rytsälä ei halua itseään nostaa. Järjestelmä on sankari, ja minä saan olla pieni osanen sankaruutta, hän toteaa.
Työ sekä fyysisesti että henkisesti raskasta. Joskus helikopterilääkäri toteaa saman vuoron aikana usean ihmisen kuolleeksi. Hän joutuu kertomaan omaisille kerta toisensa jälkeen ikäviä uutisia.
”Se on osa työtäni, mutta tänään se on osa minun painajaistani. Nousen ylös ja mietin, miten tästä selviän.”
”Laskeudun kyykkyyn pojan eteen niin, että kasvomme ovat samalla tasolla. Hän ojentaa minulle kätensä vaistomaisesti, ja minä tartun siihen. Se on lämmin, pyöreä ja pehmeä. Ihan kuin oman lapseni kämmen. »Olen pahoillani, isäsi on kuollut, emme voineet auttaa häntä.» Tuo keskustelu on surullisin, minkä olen koskaan käynyt. Sen kaikki sanat on kirjoitettu sahalaitaisella veitsellä suoraan sieluuni, eivätkä ne haavat parane koskaan täysin. Tapahtuneen ajatteleminenkin saa haavat tihkumaan uudelleen verta”, Harve-Rytsälä kuvailee.
Kursivoidut kohdat ovat Helikopterilääkäri-kirjasta. Teos on saatavilla e-kirjana ja Krista Putkonen-Örnin lukemana äänikirjana. Tutustu kirjaan Elisa Kirjassa.
Heini Harve-Rytsälä on neljän lapsen äiti, joka rakastaa luontoa, eläimiä ja lukemista ja haluaa hetkittäin vetäytyä ajatuksineen omiin oloihinsa.
