Kitara vaihtui virsikirjaan
Tolonen. Ohjaaja: Lasse Keso. 73 min. K-7.
Jukka Tolonen kuuluu Pekka Pohjolan ohella niihin suomalaisiin virtuooseihin, joiden vaikutus kuuluu vielä heidän uriensa päätyttyä. Tolosen kohdalla musiikillisen suvereeniuden rinnalla kulkivat pitkään päihdeongelmat ja epävakaa psyyke, jotka johtivat vuonna 2008 ehdottomaan vankeustuomioon törkeästä pahoinpitelystä ja huumausainerikoksesta. Vankilassa Tolonen koki hengellisen herätyksen ja lopetti huumeiden käytön. Se pelasti todennäköisesti hänen henkensä mutta ei palauttanut nivelrikon viemää kykyä soittaa kitaraa.
Lasse Keson Tolonen on jälleen yksi dokumentti, joka on kiinnostava kohteensa, ei elokuvallisten ansioidensa vuoksi. Se ei ole elämäkerrallinen vaan keskittyy raitistuneen ja seestyneen gospel-muusikon esittelyyn – pitkätukkaista hippiä muistellaan kuin edesmennyttä henkilöä. Tolosen uraa tuntemattomalle Tolonen pysyy tuntemattomana myös dokumentin jälkeen.
Tasavallan presidentin musiikillisen johtotähden monipuolinen ura pelkistetään pariin lyhyeen musiikkinäytteeseen, arvostus ulkomaisten lehtien otsikoihin ja muusikkoystävien hehkutukseen. On sääli, ettei Tolosen kitarointia kuulla enempää.
Puutetta paikkaavat pätkät levytyssessioista, joissa nuoremman polven huippukitaristit Timo Kämäräisen, Risto Toppolan ja Teemu Viinikaisen nauhoittavat Tolosen sävellyksiä. Tribuuttialbumin nauhoituksia seuraamaan saapuva maestro vaikuttaa ujolta, epävarmalta ja vaatimattomalta ja pyytelee toistuvasti anteeksi läsnäoloaan. Tunnelma on erikoinen: jännittynyt mutta lämmin ja molemmin puolin kunnioittava.
Tolonen on kärsinyt elämässään paljon, mutta hänen mietteissään kuultaa katkeruuden sijaan kiitollisuus. Henkisesti ja fyysisesti hän on paremmassa kunnossa kuin vuosikymmeniin. Silti on haikeaa nähdä entinen huippukitaristi säestämässä ruotsinlaiva-Yamahalla hengellistä amatööriorkesteria. Sitä katsoessa unohtaa helposti, miten lähellä oli Tolosen siirtyminen seurakunnan bändikerhon sijaan enkelikuoroon.
Vanhat arkistopätkät näyttävät luurankomaisen, vaikean, sekavan ja vainoharhaisen miehen, johon manageri, ex-vaimot ja bändikaverit suhtautuvat vaivautuvan ymmärtävästi ja huokaillen. Ulkoinen muutos hampaattomasta narkomaanista melko tavallisen oloiseksi ja näköiseksi isoisäksi on hämmästyttävä.
Olemuksessa on kuitenkin säilynyt jotain traagista ja surumielistä. Nuorempien kollegoiden soittoa kuulevan Tolosen silmäkulmat tuskin kostuvat pelkistä onnenkyynelistä. Kirkkokuorossa laulaminen ei ole korvannut kaipuuta omaan instrumenttiin.
Tolosen viimeisin projekti, virsilevy, on pikemminkin henkilökohtaista terapiaa ja sanan julistamista kuin musiikillisesti kunnianhimoinen tai kiinnostava hanke. Vahvemmin Tolosen merkitys ja perintö kuuluvat vaikutteina uuden polven muusikoiden soitossa, mistä Kämäräinen, Toppola, Viinikainen Play Tolonen on hieno osoitus.
