Tarja Turunen kertoo vihdoin oman tarinansa itsensä kirjoittamassa Laulun virta veressäni -kirjassa. Teos on julkaistu myös englannisi nimellä Singing in My Blood. Suomenkielisen äänikirjan on lukenut Turunen itse.
Matka pienestä pohjoiskarjalaisesta Puhoksen kylästä isoille estradeille on ollut pitkä ja monivaiheinen. Turunen on tehnyt menestyksekkään uran niin Nightwishin keulahahmona kuin sooloartistinakin.
Turunen (s.1975) kirjoitaa elämästään lämpimästi ja herkästi. Koska ulkopuolista kerturia ei ole, ääni pysyy visusti hänellä itsellään. Kirjassa pääsevät ääneen myös ystävät ja monet yhteistyökumppanit vuosien varrelta.
Muistelmien pääpaino on ammattilaulajan työssä. Jokainen soolouran levytys käydään läpi seikkaperäisesti ja oman lukunsa saavat puvustaminen, maskeeraus sekä video- ja valokuvaussessiot. Välissä piidahtetaan Voicen kuvauksissa.
Kirja etenee kronologisesti, joten aluksi palataan Kiteen kupeessa olevaan 500 asukkaan Puhoksen kylään, jossa Turunen varttui.
Laulaminen on Tarjalla verissä. Kun vanhemmilla kävi vieraita, hän piti heille käsinukke-esityksen, soitti pianoa tai esitteli vaatekaappinsa mekkokokoelmaa.
”Rakastin myös musikaaleja. Kun vanhempani veivät minut teatteriin, halusin päästä näkemään, mitä esiripun takana tapahtui, ja oppia, miten se kaikki oikein tapahtuikaan. Kotikyläni ihmisillä oli tapana
sanoa: ”Tuo on se tyttö, joka laulaa!” ja minua pyydettiin esiintymään häissä ja kylätapahtumissa. Ensimmäinen julkinen esiintymiseni oli noin kuusi- tai seitsemänvuotiaana, jolloin lauloin aivan itsekseni seurojentalolla. Kyseessä oli suosittu paikka, jonne koko kylän väki kokoontui viettämään syntymäpäiviä ja muita juhlia; yhtyeet soittivat siellä viikonloppuisin ja ihmiset kävivät siellä tansseissa. Muistan,
miten seisoin yleisön edessä ja kuinka paljon pelkäsin unohtavani sanat. En saa kuitenkaan enää mieleeni, mitä lauloin, mutta muistan sen olleen kauhistuttava kokemus”, Turunen muistelee kirjassa.
Lahjakas tyttö joutui ala-asteella kiusatuksia. Yläasteella kiusaaminen kuitenkin loppui ja yksi kiusaajista pyysi anteeksi tekojaan. Kaiken kaikkiaan lapsuus metsäisen luonnon keskellä piirtyy kirjassa onnellisena.
Peruskoulun jälkeen Turunen pääsi Savonlinnan taidelukioon. Siellä musikkimaku alkoi laajentua ja nuori sopraano alkoi kuunnella Bon Jovia, The Scorpionsia sekä Metallican Black Albumia.
Jos lukija odottaa muistoja Nightwishin ajoilta, tulee pettymään. Vuodet 1996–2005 Nightwishissä sivutetaan muutamalla lauseella eikä yhteistyöstä Tuomas Holopaisen kanssa ole tekstiä senkään vertaa.
Kirjan keskiössä on sooloura, jolle Turunen siirtyi lennosta saatuaan potkut Nightwishistä.
Turunen palaa ensimmäisen soolokiertueensa sekaviin tunnelmiin joulukuussa 2005. Hänet oli erotettu Nightwishistä vain muutamaa viikkoa aiemmin, joten kiertue sai valtaisan mediahuomion.
”En tiennyt, olisivatko ihmiset tulossa katsomaan minua vai eivät, mutta kiertueesta tulikin menestys. Oli hyvin lohdullista tietää, että kykenin tuomaan muille iloa tuollaisena erityisenä aikana, joka oli ollut minulle itsellenikin niin tärkeä ja johon liittyviä tunteita olin kokenut lapsuuteni joulukonserteissa. Joka ilta paikalla oli uusi yleisö.
”Kun itkin estradilla, havaitsin, että jotkut yleisöstäkin kyynelehtivät. Tunsin heistä huokuvan rakkauden, mikä oli minulle hyvin tärkeää, koska se tarjosi valoa ja toivoa siitä, että minä saattaisin kyetä lyömään läpi myös sooloartistina.”
Turunen kertoo lyhyesti myös suhteestaan argentiinalaiseen Marcelo Cabulin, jonka hän tapasi ensimmäistä kertaa Chilessä heinäkuussa 2000. Nightwishillä oli meneillään ensimmäiset Etelä-Amerikan esiintymisensä ja Cabuli oli yhtyeen agentti siellä. Rakkaus leimahti nopeasti.
”Ensimmäisten treffiemme jälkeen Panamassa hän kertoi, että minä olin hänelle se oikea. Ajattelin, että hän oli hullu ja juoksin kirjaimellisesti tieheni! Olin ollut suhteissa aiemminkin, mutta en ollut ikinä tuntenut mitään tällaista; se oli jotakin erityislaatuista, olin silloin kaksikymmentäkaksivuotias, likimain kaksikymmentäkolme, enkä ollut koskaan odottanut löytäväni rakkautta maailman toiselta puolelta, mutta niin vain kävi. Muistan, että kun yhtye nousi lentoon Méxicon lentokentältä, romahdin, koska en tiennyt, tapaisinko Marceloa enää uudelleen, mutta hän teki muutamaa viikkoa myöhemmin yllätysvisiitin Suomeen minua tapaamaan.”
Turunen palaa kirjassa elämänsä pysäyttävimpään hetkeen. Syyskuussa vuonna 2018 aamu on alkanut tavalliseen tapaan.
”Nousin sängystä ja menin tavalliseen tapaan hakemaan tyttärelleni kupillista maitoa, mutta jokin oli vialla: en saanut kupista otetta ja se pirstaloitui lattialle. Marcelo kutsui minua, mutta en kyennyt vastaamaan. Olin menettänyt puhekykyni, kasvojeni vasen puoli roikkui kuin se olisi sulanut ja vasen puoli vartalostani oli täysin tunnoton.”
Sairaalassa hänellä todetaan aivoinfrakti. Diagnoosi on valtava shokki, sillä hän koki olevansa hyväkuntoinen ja terve. Hän on liikunnallinen ja syö terveellisesti. Turunen palasi pian lavoille ja elämä alkoi taas hymyillä.
Vuosikymmenet ovat opettanut paljon. Kirjaa voi pitää myös kasvutarinana. Kyläseuran lavalla pinnistäneestä pikkutytöstä on kehittynyt suuria keikkalavoja suvereenisesti hallitseva ammattilainen.
”Yksi tärkeimmistä oppimistani asioista on se, että minun tulee ottaa kiertueilla vähän rennommin. Tapasin antaa esityksissäni aina sata prosenttia, mutta nyt olen oppinut antamaan vain 80 prosenttia – vaikka kukaan ei sitä huomaakaan. Minulla on mikrofoni, joten minun ei tarvitse pinnistää ääntäni niin paljon, mikä on kuitenkin vaikeaa, sillä yleisön näkeminen on jännittävää. Olen oppinut jättämään pari piparia purkkiin, jotta en käyttäisi niitä kaikkia show’n aikana”, Turunen toteaa.
Tekstin kursivoidut kohdat ovat kirjasta Laulun virta veressäni (Bazar). Teos on saatavilla e-kirjana ja äänikirjana (kuuntele näyte).
