Suomi-punk 1977 – 1981 on suomalainen punkin historiikki ja haastattelukirja, jossa pääsevät ääneen gengren merkittävimmät tekijät.
Liken kustantaman kirjan on tehnyt suomipunkin kummisetänä pidetty Kimmo Miettinen (kuvassa). Hän perusti aikanaan Hilse-omakustannelehden ja sen myötä näki koko skenen sisältä päin.
Kirjaan on haastateltu lähes kuuttakymmentä (!) henkilöä, joiden joukossa on Eppujen, Laman, Ratsian jäseniä sekä monet pienemmät bändit, toimittajat, keikkamyyjät, fanit ja levymogulit.
Haastattelujen pohjalta on syntynyt vetävä ja informatiivinen teos, joka keskittyy punkin kultavuosiin ja sen jälkilöylyihin. Nostalgisen kokonaisuuden ryydittää runsas kuvitus. Lue näyte täältä.
Mesta.netin kirjaisivusto kokosi kuusi hyvää syytä lukea teos.
Tarkkanäköinen sukellus suomipunkin alkujuurille
Kirja alkaa ajasta, jolloin punkin esisiemenet vasta kylvettiin härmän kylmään ja kyiseen maahan. Kirjan saatesanoissa todetaan, että punk syntyi samaan aikaan monessa paikassa ja monenkaan tietämättä.
Punk upposi hedelmälliseen maaperään, Suomessa oli kuitenkin jo suomenkielistä rokkimusaa: Juice Leskinen, Virtanen, Dave. Oli totuttu kuulemaan suomen kieltä. Maaseutu oli täynnä porukkaa, joka kuun-teli Hurriganesia ja Sleepy Sleepersiä, joka paskan haileet välitti korkeakult-tuurista, musiikista kulttuurin osailmiönä. Kuuntelijakunta oli valmiina, jos joku vaan laulaa niin, että sen ymmärtää ja soittaa niinku Hurriganes”, Ypö-Viis -yhtyeen Mikko Holmström kertoo kirjassa.
Ikimuistoisia bänditarinoita
Kirjassa on useita autotallista tähtiin -menestystarinoita. Pihtiputaalaisen Ratsian tarina on yksii legendaarisimmista. Ratsia pelmahti punkpiireihin suht valmiina bändinä piskuisesta Pihtiputaan maalaispitäjästä Pohjois-Keskisuomesta. Singlet Lontoon skidit (1979) ja Täältä tulee yö (1981) nostivat bändin rytinällä suomipunkin kärkikaartiin. Kirjassa omistetaan useampi sivu myös yhtyeen lahjakkaalle nokkamiehelle Jyri Honkavaaralle, jonka elämä sai surullisen lopun 37-vuotiaana.
”Tapasin Ratsian meidän 1978-kokoonpanon keikalla jossakin Pihtiputaalla päin. Sinne tuli neljä tyyppiä: nahkarotsit ja badgeja ja finnejä. Helvetin ujoja maalaispoikia. ”Lontoon skidit” oli juuri tullut, olin kuullut sen biisin, aloin kehuun, että vittu se on kova biisi. Tilanne laukesi. Näin siitä yh-destä heebosta, että siinä kundissa on hermoo. Se on tekijä”, Pelle Miljoona muistelee ensikohtaamistaan Ratsian ja Jyrin kanssa.
Punkista tuli tee-se-itse -meiningin sanansaattaja
Punkin esiimarssin aikoihin elettiin ilman internettiä. Pienlehdet oli erittäin olennainen ja iso osa maan punk-ympyröitä. Niiden kautta levitettiin tietoa bändeistä ja julkaisuista. Halutessaan jokainen innokas punk-fani sai perustaan oman lehden ja jakaa sitä. Punkkarit tekivät myös vaatteita ja äänittivät omakustanteita.
”Lehtiä tehtiin ja ostettiin ja vaihdettiin, sai lukemisia ja sitä kautta taas maailma laajeni, kun luki eri alueiden lehtiä. Törky oli Nasky Rytöhongan aivoitus. Jotakin keikka-arvioita kirjoittelin siihen Lontoostakin, Siouxsiesta ja muista. Olisiko tullut viisi numeroa, mullon niistä kaksi”, Helsinki-yhtyeessä ja Hilse-lehdessä vaikuttanut Vilma Vainikainen kertoo.
Totuus punkista ja päihteistä
Päihteet yhdistetään väistämättä punkkiin. Rymyämistä ja läträämistä oli, mutta useimmilla bändeillä työmoraalia oli kova, joten harvoja keikkoja ei pilattu ryyppäämälllä. Nuppeja sekoitettiin keskioluella ja halvalla viinillä. Toki muutamia pilvi- ja liimapäitä mahtui joukkoon.
”Kyllä se aika keskikaljavetoista taisi olla, mutta kyllä jotain viininlitkujakin juotiin. Harvemmin kai mitään hirveen väkevää. Kiljua tietysti tehtiin myös, kyllä se kiljupunkyhteys oli olemassa”, Jyrki Siukonen Kollaa Kestää .yhtyeestä kuvailee.
”Ehdoton periaate oli, että ei kaljan kaljaa ennen keikkaa. Näin oli tosi pitkälle. Jossain vaiheessa kamelin selkä hieman taittui, mutta on sittemmin taas korjaantunut. Keikat koettiin niin helvetin tärkeiksi jutuiksi, että niitä ei saa mokata. Lisäksi oltiin niin nuoria, että krapulat ei olleet niin kauheita”, Eppu Normaalin Juha Torvinen toteaa.
Uusia näkokulmia
Punk-historiaa lähestytään kirjassa monesta kulmasta. Miettisen mukaan pari aihetta nousi toistuvasti ja hieman yllättäenkin esille kirjaa tehdessä. Niistä mainittakoon punkkareiden suhtautuminen urheiluun ja kirjallisuuteen sekä vanhempinen suhde ja merkitys jälkikasvunsa punk-rymistelyyn.
Vaikka punk oli kapinaa yhteiskuntaa ja vanhempia vastaan, niin kirjan mukaan vanhempien panostus ja ymmärrys oli usein luultua suurempaa jälkikasvun punkharrastusta kohtaan. Monet punk-starat tulivat keskiluokkaisista perheistä.
”Faija joskus kauhisteli jotakin tempauksia, mutta parin perkeleen ja nukutun yön jälkeen se yleensä halusi tietää vähän taustoja ja perusteluja, ja hyväksyi tai ainakin sieti mun juttuja. Aina kun olin jonnekin rokkireissuun lähdössä, niin se ohjeisti: pidä itsesi miehenä. Toisaalta olin vähän äidin lellikkipoika, äiskä oli aina ymmärtäväinen” Miettinen muistelee kirjassaan.
Punkin hiipuminen horrokseen
Punk nuorison massakulttuurina se hiipui 1980-luvun alkuvuosina Kirjan mukaan kesällä 1980 lähinnä Pelle Miljoona Oy ja Hassisen Kone pitivät yllä illuusiota, että punk-skene oli vielä hengissä. Ajat olivat muuttuneet ja alkuinnostus hiipunut. Pauli Johanssonin mukaan kun punkin alkukantaisuus ja yksinkertaisuus jossakin vaiheessa hävisi, niin siitä tuli ”voidaan kokeilla kaikkea” -henkistä.
”Punk poltti itsensä loppuun, bändit poltti itsensä loppuun siinä innostuksissaan tai siinä kyllästyksissään, jompi kumpi. Suomalainen punk kuoli siihen, että bändit ei soittaneet enää punkkia. Luulivat, että olivat oppi-neet soittaan ja tyylitaju ei aina pysynyt mukana. Luultiin liikoja itsestään, se oli ainakin Loose Prickin tuho”, Loose Prick -yhtyeen Tami Ranta toteaa.
Kursivoidut kohdat ovat kirjasta Suomi-punk 1977 – 1981. Lue näyte kirjasta
