Tuore Stam1na-levy tuo ilmoille ripauksen kaivatuista muutoksen tuulista. Bändin edellinen kiekko Nocebo osoitti bändin juuttuneen hieman paikoilleen. Stam1nan poikamaisen hektinen ja koukeroinen metalli on hankala pala päivitettäväksi. Tuotannosta vastaavat Janne Saksa ja tanskalainen Tue Madsen ovat selkeyttäneet ja yhtenäistäneet sointia, kierteellä laukkaavan yliääniprogeilun väliin on säädetty ilmaa ja laveutta.
Varsinaisesta soundin keventämisestä ei ole kyse. Viisuista on ehkä karsittu poikamaisin kujeilu ja häröily. Melodisuus on enemmän esillä. Kaikesta huolimatta homma on sataprosenttisen selkeää Stam1naa – ehkä jopa turhankin orjallisesti. Tosin viisumateriaali on jalokiveä. Basisti Kai-Pekka Kangasmäen lisääntynyt biisintekovastuu on pelkästään hyvä asia. Vaikka albumin kova-äänisin hakkuutuokio Panzerfaust on kerännyt hurmioituneita kommentteja, suoraviivainen rynkytys on suhteellisen koruton ”rojut putkeen ja tulta” -huudatus. Kalmankansa on huomattavasti ilmavampi mutta kaikesta huolimatta tehokas ja antelias teos. Kuoliaaksi ruoskitut hevoset on albumin timantti – vetoavan melodinen mutta samalla haastavan koukeroinen ja kiireinen progemetallinostatus. Rässikaahaus Heikko ehkä ja Devin Townsendin suuntaan kumartava Kylmä kuuma kylmä ovat myös nappisuorituksia.
Stam1nan hahmot tekevät sitä minkä parhaiten osaavat eli vauhtisokeuden piinaamaa kierremetallia. Allekirjoittanut kaipaisi kuitenkin muutoksen tuulia – Stam1nasta saattaa parin levyn jälkeen tulla itseään toistava vauhtimetallin Kotiteollisuus. Raskauden vastapainoksi progressiivinen siipi kaipaisi terävöittämistä. Mutta se on vain yksi mielipide.
