Yksinäinen ilta ulkomailla muuttuu viinipullolla rattoisaksi.
Toinen pullo, ja ilta katoaa kokonaan.
Olen ajan herra.
Tai miten sen nyt ottaa:
juon itseni muistamattomaksi viitenä iltana viikossa
Tämä ei ole ote autofiktiosta tai romaanista, vaan suora lainaus oopperalaulaja Helena Juntusen elämäkerrasta Joskus liikaa, aina liian vähän (Otava). Kirja on rehellinen ja kaunokirjallinen. Se on tehty yhteistyössä palkitun kirjailijan ja laululyyrikon Petri Tammisen kanssa.
Kirjan syntytarina on poikkeuksellinen. Juntunen lähetti Tammiselle viestin, jossa hän pyysi lupaa laulaa hänen tekstejään. Yhteistyö ei toteutunut, mutta viestittely jatkui. Juntusen viestit olivat poukkoilevia ja hämmentävän rehellisiä.
Tamminen kiinnostui sopraanosta, jota hän ei tiennyt, mutta joka on esiintynyt maailman huippuoopperoissa New Yorkia ja Tokiota myöten. Hänellä oli tarina.
”Kun kirjailija huomaa tarinan ilmassa leijailemassa, se haluaa sen sieltä talteen. Joten pyysin Juntusta kirjoittamaan lisää. Annoin yhden ohjeen: ”Älä yritä mitään, kerrot vain kaiken”, Tamminen kirjoittaa saatesanoissa.
Tammisen rooliksi jäi oikoa sivulauseita ja tiivistää viesteistä kokonainen kirja. Kyseessä ei ole monisatasivuinen muistelmateos, joka on syntynyt pitkien haastattelujen myötä, vaan tiiviiksi (e-kirjalla on pituutta 204 sivua) parsittu kokoelma muistoja elämän varrelta. Poikkeuksellisella tavalla toteutettu kirja on piristävä poikkeus syksyn runsaan elämäkertasadon joukossa. Vaikeiden aiheiden äärellä ollaan, mutta kirjasta sykkii myös lämpöä ja huumoria.
Kiiminkiläislähtöinen Helena Juntunen on yksi Suomen häikäisevimmistä kansainvälisen uran luoneista sopraanoista. Työ on kuljettanut häntä maailmalla. Parhaillaan hän asuu aviomiehensä ja kahden lapsensa kanssa maaseudulla Siuntiossa.
Vuosikymmenen ajan alkoholi oli Juntuselle suuri ongelma. Hän alkoholisoitui 25-vuotiaana. Hän esiintyi usein krapulassa ja silmä mustana. Päihdeongelmastaan huolimatta hän lauloi maailman metropolien oopperataloissa menestyksekkäästi.
Kirjassa kuvaillaan rimpuilua riippuvuuden suossa.
Määrään itselleni säännöt:
Ei koskaan keikkaa edeltävänä iltana.
Ei koskaan yksinEi koskaan kotona.
Ei koskaan viikolla.
Korkeintaan yksi mies per baarireissu.
En pysty pitämään yhtäkään säännöistän
Oopperamaailmaa avataan kirjassa monesta eri vinkkelistä. Kirjan lukee, vaikka ei olisi käynyt koskaan oopperassa. Ammattislangia ynnä muuta maallikolle vierasta ei kirjassa esiinny. Kirjassa sivutaan myös oopperamaailman hyväksikäyttöä ja kimurantteja miessuhteita. Neitsyys menee lumisateessa baarin takapihalla. Runoilijapoika, nuoruuden suuri rakkaus, jättää kolmesti.
Huumoriakin löytyy. Kirjan voimaa piilee pienissä ja pysäyttävissä hetkissä.
Ajattelen sitä joskus, kun makaan miehen sylissä
ja teeskentelen nukkuvani
ja sinfoniaorkesteri soittaa sensuellia ylimaallisuutta
ja tunnen tervan tutun tuoksun
koska olen tuonut miehelle
ensi-iltalahjaksi suomalaista tervashampoota.
Juntunen avaa kirjassa poikkeuksellista elämäntyyliään, joka on kaikkea muuta kuin kahdeksasta neljään -arkea. Kun perhettä tulee, elämä maadoittuu ja hurlumhei-vuodet jäävät taakse. Samalla kasvaa tuska siitä, kun reissutyötä tekevä äiti ei ole lasten elämässä mukana täyspainoisesti: ei koskaan vanhempainillalla, ei koskaan kevätjuhlissa…
Ulkomailla olen äitiydestäni irti:
Lapset eivät halua pitää yhteyttä.
Emme puhu puhelimessa, emme ota videoyhteyksiä.
Heille niin on helpointa, poissa on poissa.
Saan kyllä kuulla,
että pienempi käy haistelemassa tyynyäni.
Se toimii kuulemma minuutin,
mutta ikäväkin kestää vain minuutin
Kirjan sisältää mainioita tuokiokuvia maailmalta. Milloin vihelletään taksia New Yorkissa, milloin pyöräillään Strasbourgissa tai ollaan ties missä takahuoneissa ja kutsuilla.
Lopussa ympyrä sulkeutuu. Juntunen toteuttaa haaveensa puutarhasta.
Naapurin hevostilalta saan traktorikuormallisen lantaa.
Sillä kuorrutan sanomalehdet.
Poluiksi kyselen kylältä räsymattoja.
Kursivoidut kohdat ovat kirjasta Joskus liikaa, aina liian vähän (Otava). Teos on saatavilla e-kirjana ja äänikirjana, jonka lukevat Helena Juntunen ja Petri Tamminen itse.
Teksti: Jouni Hirn, kuva Niclas Mäkelä
