Kirjauutuus Sir Elwoodin hiljaiset värit – Backstage-passi kertoo pitkän linjan rockyhtyeen Sir Elwoodin hiljaisten värien salatun tarinan. Mesta.net haastatteli kirjan tekijää Jose Riikosta.
Vuonna 1988 perustettu Sir Elwoodin hiljaiset värit on jäänyt suurelle yleisölle hieman etäiseksi, vaikka Juha Lehden johtaman yhtyeen hitit ovat tulleet tutuiksi kaikille rockin kuulijoille. Kirjan myötä asiaan on saadaan muutos. Sir Elwoodin hiljaiset värit – Backstage-passi (Otava) on syväluotaava, romaanimainen ja suorastaan liikuttavan elämänmakuinen bändielämäkerta.
Hei, Jose Riikonen! Millainen fiilis sinulla on julkaisupäivän aattona? Tuliko kirjasta suunnitellun kaltainen?
Jatkan kirjan tiellä, eli jatketaan avoimella linjalla: fiilis on, että jännittää aivan saatanasti. Mulla on päässäni omituinen innostuksen ja pelon ristipaine, joka muiden muassa estää aika tehokkaasti kunnon yöunet. Syy tähän verrattain stressaavaan olotilaan lienee se, että kirjasta tuli oikeastaan juuri sellainen kuin piti: avoin, rehellinen, vähän röyhkeä ja – toivottavasti – myös intiimi ja miksei koskettavakin, miten nyt itse kukin sen sitten lukiessaan kokee.
Tajuan oikeastaan vasta nyt, että sinne tuli pudoteltua aika paljon sellaista tavaraa ja sellaisella tyylillä – tai tyylittömyydellä – joka voi nostattaa ikeniä yhdessä ja toisessakin ihmisessä. Mutta noin minä ja bändi asiat koimme, joten haluttiin laittaa ne sinne just sellaisenaan. Siinä kaikki.
Kyseessä on esikoiskirjasi. Millainen matka kirjaprojekti oli sinulle henkilökohtaisesti?
Kuten Jussi Virtanen (yhtyeen kitaristi) toteaa kirjassa hänen masinoimastaan Vieraskirja-projektista: ”Tämä ei ollut mulle tärkeää, tämä oli mulle ihan vitun tärkeää!” Elwoodit on olleet mulle tärkeä yhtye siitä lähtien, kun olin 14-vuotias, ja on ihan valtava luottamuksen- ja kunnianosoitus bändiltä, että he antoivat mun kertoa heidän tarinansa.
Muistan kun makasin joskus vuonna 2020 sohvalla pikkupöhnässä ja kuuntelin bändin uusinta levyä ja hekumoin, että ”vittu, mä saan tehdä näistä jäbistä kirjan!”
Mulla on paljon kavereita, jotka tekevät kirjoja tai musaa ynnä muuta sellaista, ja opin kirjaa tehdessä, että itse kirjan kirjoittaminen oli lopulta hyvin tavallinen luova prosessi: yhtenä päivänä sitä ajattelee, että on nero, ja toisena päivänä ajattelee, että on alinta paskaa koko maailmassa, totaalinen nolla, idiootti ja kaikin puolin lahjaton luuseri, jonka ei missään nimessä pitäisi edes yrittää kirjoittaa mitään mistään. Nämä kaksi tunnetta eri voimakkuuksin vaihtelivat päivästä toiseen. Noin se kuulemma suurimmalla osalla tekijöistä muutenkin menee, ja helpotti kuulla, että en ole ainoa.
Koska kirjaan päätyi aika paljon mun omia keloja, milloin mistäkin, se oli myös monella tavalla terapeuttinen ja selventävä prosessi: Näinkö mä ajattelen? Ja jos mä ajattelen näin, niin kehtaanko mä kertoa sen muille? Onko tässä ja tässä kelassa mitään järkeä? Johtoajatuksena oli kuitenkin se, että jos on asiaa (ja näköjään sitä asiaa tosiaan oli), niin sanotaan se asia eikä sen kummemmin peitellä.
Bändin suhteen prosessi oli tosi jouheva – nuo ovat aivan tolkuttoman hyviä tyyppejä, hauskoja, avoimia, fiksuja. Ja ihan samaa voi sanoa jokaisesta taustahaastateltavasta: tolkuttoman hyvä ryhmää kaikki tyynni.
Yksi juttu tui vielä mieleen: kun selailin kirjaa julkaisun jälkeen ja luin pätkiä Juhan alkoholismista, tajusin, että myös tätä tematiikkaa tuli käsiteltyä myös omakohtaisesti, ja itse asiassa me puhuttiin asiasta Juhan kanssa: Juttu on nimittäin niin, että yhdessä vaiheessa kirjaa tehdessäni dokasin todellakin vähän liikaa, ja Juhan kelat tavallaan sekoittuivat omiini niin, että niitä pätkiä jälkeen päin lukiessani tuli sellainen pelottava fläsäri: ”niin, sä tajusit Juhaa tässä asiassa näin hyvin, koska sä olit itsekin siinä yhdessä kohdassa vähän turhan lähellä tätä touhua.” Loppu hyvin kaikki hyvin, mutta tuo oli jonkinmoinen kurkistus sellaiseen mustaan aukkoon, johon en halua enää kurkistaa.
Kirja on hyvin avoin ja rehellinen kertomus niin musiikkimaailmasta kuin siviilielämän käänteistä ja bändin sisäisistä kemioista. Myös henkilökohtaiset asiat, kuten vakavat päihdeongelmat kerrotaan kirjassa avoimesti. Tuliko sinulle yllätyksenä, että yhtyeen jäsenet kertoivat näinkin avoimesti asioistaan?
Ei se avoimuus oikeastaan yllättänyt, koska mulla oli heti alkuun sellainen fiilis, että me ymmärrämme toisiamme. Käytiin heti alkuun myös ”pelisäännöt” läpi: Ei mitään takaportteja, ei mitään selittelyjä, ei etäisyyttä, ei silottelua, vaan sinne keskelle sitä herttaa niin syvälle kuin mahdollista ja niin rohkeasti kuin suinkin uskalletaan ja sitten katsotaan, että mitä tuli tehtyä.
Oli upeaa, että bändi oli tähän valmis, ja se on itse asiassa aika poikkeuksellista. Yhteistyö oli sujuvaa, ja bändi antoi erittäin vapaat kädet käsitellä itseään, mikä oli ihan törkeän rohkeaa.
Mun mielestäni Elwoodit on juuri tästä syystä niin siisti bändi: se uskaltaa olla avoin, se uskaltaa olla naiivi, se ei mieti, mitä muut kelaa ja että onko tämä nyt cool vai ei. Se tuntee, se luo, se julkaisee ja sen jälkeen jengi saa sanoa mitä sanoo. Mun mielestäni tuo on aidosti rohkeaa, aidosti omaehtoista, aidosti erittäin cool tapa toimia.
Mikä oli koskettavin asia, johon törmäsit kirjaa tehdessä?
Niitä oli paljon. Esimerkiksi se, miten sekä bändiä että Hansua (yhtyeen entinen jäsen) edelleen – 20 vuoden jälkeen – sattui se, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Tietysti Rikun kuolema ja se, miten sekä bändi että muut haastateltavat hänestä puhuivat. Juhan alkoholismi oli samalla tosi rumaa mutta myös koskettavaa kuultavaa.
Ehkä sellainen kantava ja koskettava teema tämän ryhmän suhteen oli se, miten he edelleen, näin monen vuosikymmenen jälkeen, palavat tälle hommalle, ottavat sen vakavasti, pitävät sitä niin tärkeänä ja varjelevat sitä niin, että se pysyy miellyttävänä. Se laumamentaliteetti, se sielujen sympatia, joka Elwoodeissa on, on mun mielestäni syvästi koskettavaa ja jollain tavalla toivoa herättävää.
Miten kirjoittaminen jatkuu tästä? Aiotko julkaista uusia kirjoja?
Kun kirjoitin tuota, mietin monta kertaa, että tässä ei ole mitään järkeä – eikä siinä oikeastaan olekaan. Rahaa tuosta saa luultavasti sitten joskus pari penniä ja duunimäärä on ihan tolkuton. Ajattelin, että ei koskaan enää. Mutta samalla tuo oli antoisin projekti, mitä olen koskaan tehnyt, ja mulla oli ihan törkeän hauskaa todella usein, ja heti, kun kirja oli valmis, aloin miettiä, että mitä seuraavaksi. Eli joo, aion julkaista uusia kirjoja (jos joku ne vaan haluavat julkaista)! Joitain hommia on jo vireillä, mutta ei mitään varmaa, joten en niistä sen kummemmin juttele.
Loppuun kolme nopeaa…
Luen parhaillaan kirjaa…
Itse asiassa juuri nyt ei ole mitään kesken. Luin juuri Stephen Kingin uusimman eli Satumaan ja se oli aivan ihana kirja.
Seuraavaksi aion lukea…
Pöydällä odottaa useampikin kirja, mutta ajattelin seuraavaksi lukea ensin ”rästiin” jääneet työhuonekaverieni kirjat. Ne ovat Tiina Tikkasen kirjoittama Toinen silmä kiinni ja Laura Lenneksen kirjoittama Nainen, 35. Molemmat ovat aivan tolkuttoman taitavia kirjoittajia, joten odotan innolla, että pääsen sukeltamaan näihin kunnolla.
Kesän festarikeikoista/konserteista odotan eniten…
Musakirjan juuri kirjoittaneen ei ehkä kannattaisi sanoa näin, mutta en odota oikeastaan mitään festarikeikkoja enkä konsertteja! Mä käyn itse asiassa aika vähän konserteissa ja keikoilla, pitäisi käydä enemmän. Flowssa on muutama sellainen ”oishan se kiva nähdä” -bändi, mutta ei oikeastaan mitään must-juttuja sielläkään, ja näiden perinteisten maakuntafestarien artistikattaus ei kyllä puhuttele tänä vuonna juuri lainkaan. Ajattelin ehkä ostaa liput Jytäkesä go-go -festareille, mutta siinäkään syy ei ole itse bändeissä vaan siinä, että olen tässä hiljattain aika vakavasti ihastunut erääseen tyyppiin, joka kertoi menevänsä sinne, joten haluaisin mennä hänen kanssaan.
Sir Elwoodin hiljaiset värit – Backstage-passi on saatava e-kirjana ja Jone Takamäen lukemana äänikirjana. Kuuntele tai lue näyte Elisa Kirjasta.
Jose Riikonen on helsinkiläinen vapaa toimittaja, joka kirjoittaa muun muassa Helsingin Sanomiin. Sir Elwoodin Hiljaisten Värien historiikki on hänen esikoiskirjansa.
