Turun suunnalla vaikuttava Shades Of Nowhere huusi aikaisemmin rock’n’punk’n’rollin nimeen mutta tuore Heartbreak Road ottaa oppi-isäkseen Pomo Springsteenin. Bändi on vaihtanut kaistaa keskitien Amerikan rockin suuntaan mutta kyllähän taustalta löytää vielä punkin vaikutusta ja varsinkin Flogging Molly -tyyppistä irkkurollia lienee kulutettu omien biisien välissä. Samoin The Gaslight Anthem on helppo heittää vertailuun.
Mutta jos bändillä on intoa Flogging Mollyn kelkkaan, asiaa voisi tuoda selkeämmin esille. Viulu vingahtelee hennosti parissa siivussa (varsinkin Far away on mainio veto) mutta lähinnä orkesterin tyyppien naamatauluja katsellessa herää kysymys uskottavuusvajeesta. Miten Amerikan perinnerock sopii nuorten miesten keikkakuvioihin? Tosin bändissä on myös varttuneempaa soittomiestä joten ehkä ajatuskuvio on vain alkuhämmennyksen aiheuttamaan epätietoisuutta.
Bändi soittaa kuitenkin hyvin ja tyypit tuntuvat sisäistäneen soittamansa musiikkityylin olosuhteet. Vaikka yleissoundi on hieman ohut, Shades Of Nowherella on tarjota nippu mainioita kappaleita. Useamman kerran joutuu miettimään kenen esittämä alkuperäisviisu on kyseessä – ja kyllähän se loppupeleissä tyyppien omiin nimiin menee. Coming home -kappaleestakin saisi aivan mainion irkkupunkin hekumoinnin pienellä skebakierrosten nostamisella mutta hyvä näin. Myös When the lights go down löytää mukavaa ”The Clash meets irkkupunk meets Pomo Springsteen” -henkeä. Levyn päättävä Drunken melodies on todellinen yhteislauluhetkien baarihelmi.
Shadows Of Nowhere soittaa reippaalla otteella ja hyvällä itsetunnolla menevää Amerikan rokkia ja sing-along -iloittelua, josta on lyhyt matka riehakkaaseen irkkurolliin. Kokonaisuutena albumin viisut ovat pirun teräviä ja koukuttavia. Pomo meets Flogging Molly.
