Provinssi jatkui perjantaina suotuisassa säässä, kun aurinko helli pilvettömältä taivaalta 21 000 festivaalivierasta. Kävijämäärän odotetaan entisestään nousevan lauantaiksi.
(Perjantain tapahtumien läpikäynnin aloittaa Tomi Asuintupa)
Perjantain ensimmäinen yllätys oli vastassa amfiteatterilla, jossa aikataulun mukaan piti esiintyä mainion trilogian päätökseen saanut Mikko Joensuu. Sen sijaan lavalla hehkui kehuttu Litku Klemetti & Tuntematon Numero. Litku Klemetti paljastui luontevaksi esiintyjäksi, jonka kuhmolainen karisma viihdytti yleisöä kilpaa perinteikkään musiikin kanssa. Helvetin iso pato murtui viimeistään keikan päättäneellä Juna Kainuuseen –kappaleella, enkä usko yleisön poistuneen paikalta tyytymättömänä. Positiivinen yllätys.
Hieman toisenlaista karsimaa oli tarjolla Päälavalla, jossa Popeda oli lopettelemassa omaa osuuttaan. Chaplin-hatun nosto ukkometso Pate Mustajärvelle, joka pehmensi yhtyeensä imagoa heilumalla This is my boyfriend’s t-shirt –paidassa.
Seuraavaksi oli vuorossa logistinen tapaturma Diablon ja Architectsin moukaroidessa metalliaan samaan aikaan. Astetta melodisempi Diablo on teknisesti kansainvälisen tason bändi, jonka tasalaatu on ajoittain vaarassa liukua tasapaksuudeksi. Setissä ei ollut huteja, mutta ne kirkkaimmat hitit antavat vielä odottaa. Toivottuja nyansseja bändi sai säästeliäällä taustanauhojen käytöllä. Diablon kanssa samaan aikaan takonut Architects hävisi suomalaisille melodisuudessa, mutta muuten britit ruuvasivat metalcorellaan ruuvia vielä piirun verran virkaveljiään tiukemmalle. Woodland Stagella pitti pyöri ja energia tarttui. Keikan lopussa laulaja Sam Carter kunnioitti viime vuonna syöpään menehtynyttä kitaristia, perustajajäsentä ja biisintekijää Tom Searlea. ”These are Tom’s songs. Thank you for letting us play them.” Eipä lisättävää.
Matka Architectsin metalcoresta JVG:n hyväntuuliseen keinahteluun oli pitempi kuin metreissä saattoi mitata. JVG kiteytti musiikillaan myös muutoksen, miksi Provinssista on jätetty rock-liite pois. Yleisöä villisti tanssittavien räppäreiden lyömäaseina oli omien biisien lisäksi Vain Elämää –sarjasta tuttuja kappaleita. Harvoin jos koskaan näkee myös tilannetta, missä artistin fiittaaja esittää omaa tuotantoaan ilman pääbändiä. JVG:n keikalla tämäkin nähtiin Pete Parkkosen esittäessä Kohta Sataa –hittinsä. Suurin osa yleisöstä tuskin näki tässäkään mitään erikoista. Festivaali- ja musiikin kuluttamisen kulttuuri on muuttunut. Keskiössä on musiikki ja festivaali ilman sen syvempää yhteyttä. Ympyrä on auennut.
Children Of Bodomia seuratessa ajatus harhaili taustakankaan ja hiljattain mediahiljaisuuden rikkoneen Roope Latvalan haastattelussa. Suurta Something Wild-levyn taustalakanaa katsoessa ei voinut kuin ihmetellä, onko siitä oikeasti jo 20 vuotta? Kitaran varresta pari vuotta sitten syrjäytetty Roope Latvala puolestaan hiipi mieleen joka kerta katseen kääntyessä Alexi Laihoon vierellä soittaneeseen kakkoskepittäjään. Hoituihan se leiviskä nykyiselläkin kokoonpanolla, mutta silti…
(Päivän tapahtumien kertaamista jatkaa J.A.Kaunisto)
Ruotsin energinen garagerock-suosikki The Hives oli aikoinaan tyylisuunnan aallonharjalla mutta siitä on jo vuosia. Allekirjoittanut koki The Hives-huumaa vuonna 2007, Ruisrockissa. Jo tuolloin bändi menetti osan viehätyksestään ylisuurella festarilavalla. Vuonna 2017 The Hives vaikutti ulkoisesti täysin samalta orkesterilta mutta jännitteen ylläpitämisessä oli ongelmia. The Hives toimii edelleen mainiosti yksittäisten biisien voimalla mutta kokonaisuus jäi laiskanpulskeaksi. Bändin kokisi mielellään hikisellä klubilla, jossa jännitteen säätö ja ylläpito olisi helpompaa.
Lisää nostalgiaa oli luvassa Provinssin toisella suurlavalla, Woodland Stagella. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukas kuului myös allekirjoittaneen suosikkeihin vuonna miekka ja kivi – vuonna 2017 surupuku on yhä musta, lumessa kahlattiin ja tilinteon hetki ei päättynyt hyvään ihmiseen. Ero 2000-luvun alussa Ruisrockissa koettuihin Niskalaukaus-keikkoihin oli ainakin rentous – jokainen tyyppi nauroi hyväntuulisesti ja tavaramerkiksi muodostuneesta jurottamisesta oli aikuistuttu jo ajat sitten. Biisit olivat tuttua kauraa, osa suoraan kotimaisen raskaamman rockin graniittiin hakattua historiaa. Mutta voi sitä ankeuden määrää, joka koko keikan mitalle osoittautui jo turhan raskaaksi taakaksi. Niskalaukaus olikin nostalgiatrippi sanan varsinaisessa muodossaan, sillä vanhojen fanien muistojen kultaisilta sivuilta kuilu seuraavaan sukupolveen oli jo etäällä. Ennen keikkaa joutui jännittämään lavan edustan ammottavaa tyhjyyttä. Onneksi keikan käynnistyttyä tutut radiohitit keräsivät paikalle pääosin varttuneempaa taivaltajaa. Niskalaukaus ei ampunut itseään polveen sillä soitto soi kuin vanhoina (hyvinä) päivinä. Maailma kuitenkin vyöryy eteenpäin. Trio Niskalaukaus on oman aikansa lapsena kaukana digidigi-ajasta. Allekirjoittanut on kuitenkin päässyt eroon omasta Niskalaukaus-angstistaan. Tällä kertaa paluu menneisyyteen ei ollut pelkkää nostalgiahöyryissä huumaantumista vaan vähemmän odotettujen muistojen myötä jopa vaivaannuttava kokemus.
Iltaan ja hieman syrjäiselle Radio Helsinki lavalle siirretty Mikko Joensuu sai vihdoin vuoronsa hieman ennen vuorokauden vaihtumista. Yleisöä oli musiikin laatuun verrattuna saapunut paikalle syntisen vähän, mitä osaltaan selittänee päällekkäisyys pääesiintyjä Ellie Gouldingin kanssa. Keikan alussa kahdeksanhenkisen bändin balanssit olivat hukassa, mitä Mikko Joensuu kommentoi sanomalla aloituksen olleen heidän hasardein aloitus ikinä. Yleisölle tämä välittyi bändiä vähemmän. Mikko Joensuu esitti kappaleita kaikilta kolmelta Amen-albumilta. Hänen hauraassa äänessä on ripaus vanhan miehen syvyyttä, mikä sopii loistavasti suuriin, herkkiin ja usein loppua kohti kasvaviin biiseihin. Mikko Joensuun haavoittuvaisen ja nöyrän olemuksen kääntöpuolena on vimmaisesti kitaraan riuhtova taiteilija. Radio Helsinki lavan edustalla vyöryi äänivalli, mistä oli vaikea irtautua. Keikan päätti upea Drop Me Down, minkä soisi olevan kansainvälisesti tunnettu indie-helmi.
Mikko Joensuun jälkeen päälavalla vielä tovin musisoinut Ellie Goulding oli päivän toinen positiivinen yllättäjä. Brittilaulaja rikkoi tanssipopin stereotypioita sirpaleiksi esiintymällä. livebändin ja taustalaulajien kanssa. Varsin sydämelliseltä vaikuttanut laulajatar rokkasi sähkökitaraa soittaen (Burn), purskahti nauruun omille virheilleen (Anything Could Happen) ja valloitti luonnollisuudellaan. Bändin rumpali sai suomalaisilta syntymäpäivälaulun ja muutenkin käheä-ääninen laulajatar kietoi suuren yleisömeren hyppysiinsä. Loppuun Ellie lauloi Love Me Like You Do ja yleisö rakasti.
Teksti; Tomi Asuintupa ja J.A.Kaunisto
Foto; J.A.Kaunisto
