Pariisin Kevään viidennen albumin kannessa Arto Tuunela tuijottaa kameraan pastillinsävyisten viivojen valuessa kasvojen editse. Kuva on häilyvä kuin Claude Monetin maalaukset. Musta Laatikko huokuu osuvasti samaa tunnelmaa. Albumista on vaikea saada pitävää otetta, mutta jotain vastustamatonta voimaa siinä on.
Pariisin Kevät on kasvanut levy levyltä niin jäseniltään kuin musiikillisesti bändimuotoon. Viimeistään nyt muoto on eheä. Aikuistunen lienee väärä sana kuvaamaan kasvua, mutta mikäli musiikista suodattaa tietyn pariisinkevätmäisen tähtipölyn, Musta Laatikko tuo ajoittain mieleen Eppu Normaalin viime aikojen tuotannon. Osittain syynä on soitannollinen eppumainen letkeys ja vahvat stemmalaulut, mutta esimerkiksi Outoja Aikeita, Muuli, Ennen Oli Hevosia ja Haamupuhelu sisältävät osia, joissa Arto Tuunela tiputtelee sanoja hyvin marttisyrjämäisellä fraseerauksella.
Musta Laatikko tuskin tulee osoittautumaan ehtymättömäksi Pandoran lippaaksi, mutta sen äärellä voi tuntea tiettyä kaivamisen riemua. Ensimmäisten kuuntelujen jälkeen olo on jopa ihmettelevä. Tässäkö tämä nyt oli? Sama reaktio nousi mieleen jo ensimmäisen sinkkulohkaisun Haamupuhelun jälkeen. Haamupuhelu ei kerro kaikkea albumin linjasta, mutta samalla kertoo hyvin paljon. Odotuksen tai Tämän Kylän Poikii kaltaisia korvamatoja tai Kesäyön kaltaista teemalaulua Mustalta laatikolta ei tule löytymään. Sen sijaan Musta Laatikko on vapautuneen ja itsevarman bändin tuotos. Se kiipeää oksalle tietäen voivansa poimia omenat, mutta tyytyy ihailemaan niitä ja ojentaa tyhjän tarjottimen kuulijalle. Tämä täyttymättömyyden jännite kantaa läpi albumin ja kääntyy lopulta hiuksenhienosti bändin voitoksi. Haamupuhelun sanoin ”Kerro mulle mitä tunnet, vaikka sulle puhun en”.
