Metallican odotettu ja samalla ”pelätty” uutuuslevy Hardwired…to Self-Destruct lunasti odotukset jo ennen kiekon julkaisua ilmestyneillä sinkkubiiseillä. Ensimmäinen näyte Hardwired sai jo veren virtaamaan ja Moth into flame aiheutti suoranaista hurmosta – Metallicassa on jälleen tekemisen meininkiä, iloa ja oman historian hyödyntämistä. Vanhan ei tarvitse yrittää kehitellä hampaat irvessä uutta sillä omasta historiasta on helppo ammentaa referenssiä. Tosin Atlas, rise -sinkun kohdalla heräsi epäilys, onko Metallica paljastanut jo parhaat korttinsa.
Niin siinä kävi. Vire ei kestä läpi ylipitkää kokonaisuutta. Edellämainittujen lisäksi levyltä jää elämään tunnelmallinen mutta turhan laiska Now that we’re dead ja kokonaisuuden lopettava kiukkuinen Spit out the bone. Oikeastaan koko ensimmäinen levyllinen on hyvää ja maukasta, sillä Dream no more ja Iron Maiden -henkinen Halo on fire ovat ihan pätevää Metallica-viihdetttä. Ainoastaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita kaipaisi lisää. Toinen levy on ongelma. Ei kuitenkaan suuri probleema mutta kuitenkin – kuulijalle jää aikaa miettiä liikaa. Biisit eivät koukuta riittävästi ja luonnollista kasvua ei tapahdu. Kieltämättä perusvarmaa ja ohittaa Loadin/Reloadin materiaalin kättä heiluttaen mutta studioon olisi kaivattu auktoriteettia tai edes hyvää kaveria sanomaan että ”hahmot, pystytte parempaan”. Niin ja Lemmy Kilmisterin kunniaksi työstetty Murder one sattuu olemaan (valitettavasti) levyn heikoin lenkki.
Silmiinpistävää on kitaristi Kirk Hammettin täydellinen puuttuminen viisujen säveltäjien joukosta. Hammett on kuitenkin elementissään eristyisesti soolojen osalta. Miehen kitarasoolot tuovat väriä ja säpinää lähes jokaiseen siivuun. Hammett olisi voinut koristella muutamia biisejä taidokkailla ja kekseliäillä C-osilla. Mutta näin ei tapahdu. Levyn tuottaja Greg Fidelman ei ole (ilmeisesti) saanut mielipiteitään kuuluville. Tai sitten niitä ei ole kysytty. Lars Ulrich on jyrännyt studiossa? Varsinkin toisen levyn kuluessa herää ihmetys, missä ovat tempovaihtelut tai edes pianonpimputusfiilistelyt?
Levykokonaisuus on ylipitkä ja osa materiaalista rutiinivääntöä mutta siitä huolimatta Hardwired…to Self-Destruct on (helposti) paras Metallica-levy sitten vuonna 1991 ilmestyneen The Black Albumin. Monen kappaleen kohdalla bändi kourii syvältä klassikkolevyjensä soundimaailmasta – ja sekös varttuneempaa Metallica-fania innostaa. Lisäksi soittajista on aistivinaan aitoa innostusta, vaikka Lars Ulrichin rumputyöskentely vaikuttaa paikoin läpsimiseltä. Levy kestää aktiivikuuntelua ja lopulliset arviot tehdään vasta vuosien kuluttua. Metallica on tehnyt ennakoitua paremman levyn, jonka parhauden tiellä on ainoastaan bändi itse. Osaavan tuottajan käskyttämänä kokonaisuudesta olisi saatu vielä enemmän irti. Levy olisi pitänyt sovittaa yhden kiekon mittaan.
J.A.Kaunisto
”Iron Maiden -henkinen Halo on fire”…
Justjust… Itse lukisin kategoriaan Mustasch tämän ennemmin.