Kirjailija Maria Peura kirjoitti romaanin oman lapsen huostaanotosta. Koskettava teos sai alkunsa mittavan päiväkirjaprojektin myötä.
Esikoinen (Otava) palaa kymmenen vuoden taakse aikaan, jolloin Peuran esikoispoika Ismael päätyi 15-vuotiaana tilapäisesti huostaanotetuksi. Kirja on hyvin rehellinen ja kaunis kuvaus äidinrakkaudesta, syyllisyydestä, omista lapsuudentraumoista ja matkasta pimeyden varjoista takaisin valoon.
Sanoitat Esikoinen-kirjassa tunteistasi hyvin koskettavalla tavalla. Millaista palautetta olet saanut lukijoilta?
Olen saanut paljon kiittävää palautetta romaanini kaunokirjallisista ansioista. Sehän on tosiaan ennen kaikkea kaunokirjallinen teos, vaikka olenkin hyödyntänyt tosi paljon ja läheltä sekä omia että esikoislapseni elämänvaiheita. Olen saanut paljon kiitosta rohkeudesta. Kuulemma kirjoitan ja puhun aiheista, joista ei saisi puhua. On myös tullut todella koskettavia viestejä ihmisiltä, jotka ovat halunneet jakaa omia kipeitä kokemuksiaan.
Ihmeen vähän on tullut sellaista kommenttia, että ei saisi näin vaikeasta aiheesta puhua ja kirjoittaa. Jotkut ovat kyselleet, miten voin hyödyntää lapseni elämänvaiheita, ja onkin ollut kivaa saada vastata, että minulla on aivan kaikkeen aikuisen lapseni lupa ja hänestä tuntuu jopa hyvältä, ettei hänen elämänvaiheissaan ole minunkaan mielestäni mitään salailemista tai häpeilemistä.
Miten Esikoinen -romaani sai alkunsa?
Yhden mittavan päiväkirjaprojektin myötä aloin vain yhtäkkiä tuntea suunnatonta halua kirjoittaa elämäni hirveimmästä tapahtumasarjasta. Olin kirjoittanut puhtaaksi yhdentoista vuoden päiväkirjat ja aikonut niistä tehdä jonkinlaisen julkaistavan edition, mutta tuohon ajanjaksoon asettui esikoislapseni syntymä, ja kun lause lauseelta elin uudestaan menneisyyteni hetkiä puhtaaksikirjoittaessa, alkoi minusta vain yhtäkkiä työntyä tämä tarina. Lasteni syntymät ovat elämäni mahtavimpia kokemuksia, ja kun eläydyin esikoislapsen syntymään syvällisesti, pääsin käsiksi myös siihen kauheimpaan, kun sitten myöhemmin olin vähällä menettää hänet. Asiaan vaikutti myös se, että olin aloittanut tiiviin psykodynaamisen psykoterapian. Kävin pitkän periodin jopa kolme kertaa viikossa. Sain uutta perspektiiviä elämänkaareeni.
Kirjoitin ensin hyvin dokumentaarisen version, halusin vain raportoida mahdollisimman yksityiskohtaisesti lapseni sijoittamiseen ja huostaanottoon liittyvät tapahtumat. Sen kaiken, kun yritin hakea hänelle apua kaikilta mahdollisilta tahoilta ja alamaailma kuitenkin vei hetkeksi voiton, ja hänet oli pakko pelastaa, sijoittaa, huostaanottaa nuorisokotiin, josta hän sitten onneksi pääsi kotiutumaan vuoden päästä, kun oli todella tehnyt elämänmuutoksen.
Dokumentaarinen teksti ei minua tyydyttänyt niin että olisin voinut kuvitellakaan sitä julkaisevani, vaan aloin versio versiolta, kerros kerrokselta etsiä sanojen välistä hiljaisuutta, kaunokirjallisuutta, aloin kirjoittaa romaania omalla kirjailijan kielelläni ja dokumentaarisuus verhoutui lopulta runolliseen, unenomaiseen ilmaisuun. Näin koen itse. Paljon kiinnostavaa materiaalia on täytynyt poistaa, koska kaikki tapahtuu kaunokirjallisuuden ehdoilla.
Olin kirjoittamassa fiktiivistä romaania, kun tämä autofiktiivinen, omaelämäkerrallinen vain alkoi työntyä ja halusi tulla työstetyksi ja julkaistuksi ensin. Se tosiaan tuntui vähän kuin syöksysynnytykseltä, se ensimmäinen versio. Ja siitä voi päätellä, että prosessi oli osin tuskallinen. Onneksi on kustannustoimittaja, jonka kanssa saa säännöllisin väliajoin jakaa prosessia. Kustannustoimittajani Maarit Halmesarka on minulle erittäin tärkeä. Tällaista romaania en olisi voinut kirjoittaa, jos ei olisi ollut niin suuri kustannustoimittajaan liittyvä turvan ja luottamuksen tunne.
Millaista on kirjoittaa henkilökohtaisista ja vaikeista aiheista. Kuinka se on muuttanut sinua ja suhdetta läheisiisi?
Kun käyn kirjoituspöytäni ääreen, minussa aktivoituu eräänlainen kirjoittava minä, joka on vähän eri kuin se, joka elää kirjoittamisen ulkopuolella. Olen kirjoittanut lapsesta asti. Kirjoittaminen on aina ollut minulle sekä selviytymiskeino että intohimo. Ei oikeastaan ole väliä, mistä aiheesta kirjoitan, koska kirjoittaminen suojelee minua. Samalla kun kirjoitan vaikka jostakin rankasta, annan itse asialle muotoa, hallitsen sitä, ja se muuttuu kaikin tavoin siedettävämmäksi. Kirjoittamiseen liittyy aina epävarmuutta, tunteiden koko kirjo. Kaikki on kohdattava yksin.
En osaa vastata siihen, miten kirjoittaminen on muuttanut suhdetta läheisiini, koska minulla ei ole paljon muistoja ajasta, jolloin en olisi kirjoittanut.
Mitä muuta haluat sanoa Esikoinen-kirjasta?
Romaanin kirjoittaminen oli lohdullista, puhdistavaa. Sanotaan, että jos teksti on totta kirjailijalle, on se totta myös lukijalle. Yksityinen laajenee yleiseksi. Uskon, että lohdullisuuden kokemus siirtyy lukijalle tai äänikirjan kuuntelijalle. Kieli hoitaa, jopa parantaa.
Esikoisromaanisi On rakkautes ääretön (Tammi, 2001) valittiin Finlandia-ehdokkaaksi ja sai useita palkintoja. Millä mielin muistelet kirjailijaurasi alkuaikoja?
Siihen aikaan tapahtui paljon samanaikaisesti. Raitistumiseni 27-vuotiaana johti ammattimaiseen kirjoittamiseen. Olin aina kirjoittanut intohimoisesti, nyt maltoin alkaa työstää tekstejäni. Sitten sain ensimmäisen lapseni 28-vuotiaana ja vauvan ollessa vuoden vanha pääsin opiskelemaan Teatterikorkeakouluun dramaturgiaa. Esikoisromaanini tematiikka oli noussut pintaan pääsykokeissa. Pääsykokeiden jälkeen kirjoitin parissa viikossa esikoisromaanini ensimmäisen version. Toisena opiskeluvuotena romaani jo julkaistiin. Kirjoitin tuohon aikaan keittiönpöydän ääressä tai kouluni tietokoneluokassa. Romaanin julkaisemisen myötä aloin hahmottaa itseni ammattikirjailijana, joka tarvitsee oman työhuoneen.
Esikoisromaanini edustaminen oli hurjaa. En saanut mitään mediakoulutusta kustantajalta tai mistään. Siitä vaan haastateltavaksi, keksimään selityksiä sille, miksi romaanin aihe oli niin epätavallinen ja rankka. Vähitellen opin määrittelemään omia rajojani, ja tajusin, ettei minun tarvitse suostua mihin tahansa. Uran aloitus tuntuu näin jälkikäteen aika hurjalta. Toisaalta en kyllä ole ikinä oikein tottunut kirjailijan työn julkiseen puoleen. Kirjan edustaminen on kuormittavaa ja hajottavaa, mutta ei siitä oikein halua kieltäytyäkään. Ihaninta on omassa työhuoneessa, oman kirjoittamisen äärellä. Se ydinasia ei ole muuttunut. Kirjoittaminen on edelleen parhaimmillaan sellaista kuin se oli ollessani lapsi.
Mitä aiot kirjoittaa seuraavaksi?
Kirjoitan jo uutta romaania. Se on fiktiivinen, sen jälkeen tulee ehkä omaelämäkerrallisen romaanin eräänlainen jatko-osa. Kirjoitan myös näytelmää. Ja harrastuksen vuoksi, päätäni tyhjentääkseni sävellän ja sanoitan omia biisejä. (Ja laulan!) Sanoitukset ovat varmaan kelvollisia, sävellykset alkeellisia. Pitäisi uskaltaa näyttää jollekin niin pääsisi eteenpäin.
Kerrotko vielä lopuksi, minkä kirjan luit itse viimeksi, ja mikä odottaa vuoroaan?
Luin Mooses Mentulan ”Isän kanssa kahden”, sitä ennen Maritta Lintusen ”Sata auringonkiertoa”
Nyt on menossa Silja Liukkosen ”Tunkeutuja” ja vuoroaan odottaa Heidi Jaatisen ”Koski”
Esikoinen on saatavilla e-kirjana ja Anni Kajosin lukemana äänikirjana. Tutustu kirjaan Elisa Kirjassa.
Maria Peuran (s. 1970) tuotantoonsa kuuluu mm. romaaneja, novelleja ja kirja kirjoittamisesta, ja hänen teoksiaan on käännetty englanniksi, espanjaksi ja tšekiksi.
Kuva: Marjo Tynkkynen/ Blindspot Photo Oy
