Ohjaaja: Robert Stromberg. Näyttelijät: Angelina Jolie, Elle Fanning, Sharlto Copley. 97 min. K-12.
Maleficent – Pahatar jatkaa klassikkosatujen kierrätystä osana ”uusromantiikan” aaltoa, jota viime vuosina ovat edustaneet muun muassa elokuvat Liisa Ihmemaassa, Kerro, kerro kuvastin, Hannu ja Kerttu: Noitajahti sekä Lumikki ja Metsästäjä.
Ajatus nyrjäyttää Disneyn Prinsessa Ruusunen (1959) konnattarensa näkökulmasta kerrotuksi on lähtökohtaisesti kiinnostava. Taustatarina pyrkii selittämään ja ymmärtämään aiemmin yksipuolisen pahana esitetyn hahmon myöhempiä vaiheita. Naapurintyttömäisen siivekkään keijun puhdas sydän mustuu vasta, kun rikkauksien ja vallan perässä heinäladosta toiseen hyppäävä kulkijapoika hänet julmasti pettää ja silpoo. Naiivissa vastakkainasettelussa luonto edustaa voimaa ja viattomuutta, ihmisyys pahuutta ja rappiota.
Angelina Jolie on erinomainen valinta nimirooliin, ei vähiten matalan ja sävykkään äänensä vuoksi. Erityisesti avainkohtauksessa, jossa Pahatar langettaa tutun kirouksensa värttinän piikistä ja ikiunesta, näyttelijätär saavuttaa hienosti animaatiovastineensa maneerit. Viattoman lapsen kiroamisen syynä ei enää ole pikkumaisuus kutsumatta jäämisen johdosta, vaan syvä viha ja kostonhalu lapsen isää kohtaan.
Pahattaren olemus ja ulkonäkö lainaavat alkuperäisestä animaatiosta juuri sen verran, että sekä hahmo että Jolie pysyvät tunnistettavina. Tumma asu sarvineen on säilytetty, ja Jolien poskipäät veistetty miltei irvokkaan yläviistoiksi – muttei sentään maalattu vihreäksi. Minua kyynisempi ihminen saattaisi tosin pitää mainoskuvia nahkaan puetusta Joliesta Disneyn pirullisena juonena saada myös isät mukaan elokuvateattereihin.
Kyseessä on ymmärrettävästi Pahattareen ja Jolieen keskittyvä elokuva, mutta silti muiden hahmojen tapettimaisuus ärsyttää. Disneyn prinsessasaduissa on aiemminkin nähty kiinnostavia vastustajia (jollainen Pahatarkin ironisesti alun perin on), mutta Stefan (Sharlto Copley) on heikkolahjaiselta vaikuttava tumput suorina seisoskelija. Pelkäsivätkö elokuvantekijät, että jos häneen olisi liitetty yksi inhimillinen piirre tai persoonallisuuden vivahde, katsojien sympatiat eivät enää olisi kallistuneetkaan Pahattaren puolelle?
Ohjauksesta vastaa aiemmin ulkoasusuunnittelijana ja lavastajana (muun muassa Avatar, Sam Raimin Mahtava Oz ja Tim Burtonin Liisa ihmemaassa) toiminut Robert Stromberg. Hänen taustansa näkyy esikoisohjauksessa hyvässä ja pahassa: miljööt ovat hetkittäin komeita mutta itse tarina niille alisteinen.
Huolimatta hieman erilaisesta näkökulmastaan ja naiskuvastaan Maleficent – Pahatar ei lopulta ole muuta kuin yksi uusi Disney-satu.
J. K. SILVENNOINEN
