Macbeth. Ohjaus: Justin Kurzel. PO: Michael Fassbender, Marion Cotillard, Jack Madigan. 108 min. K16. 2015.
Historialliset, fantasiatyyppiset sarjat Game of Thrones johtotähtenä ovat suosionsa huipulla. Kyseiseen markkinarakoon voisi tehdä vaikka William Shakespearen Macbethista verellä ja raudalla päivitettyä seikkailuversiota? Justin Kurzelin ohjaama versiointi ei tähän ryhdy vaikka maisemat vetävät dramaattisuudessaan ja tylyydessään vertoja vaikkapa Valhalla Rising -elokuvan nihilismille. Tyylitellyt taistelukohtaukset ovat kuin tanssitesityksiä ja veri virtaa gladiaaattorinäytöksen lailla mutta kun henkilöt avaavat suunsa, illuusio murenee. Nehän vääntää runomitalla. Lisäksi mystiset elementit, tuonpuoleinen on kaiken aikaa iholla, lisäävät outouden auraa. Näyttelijöiden pitkät monologit puuduttavat loput toiveet verevästä miekkasirkuksesta.
Allekirjoittaneelle Shakespearen Macbethista tulee mieleen Roman Polanskin ja Orson Wellesin versioinnit. Kurzelin tulkinnassa pysytään tekstille uskollisena ja visuaaliset tyylittelyt tuntuvat loppupeleissä tarpeettomilta. Game of Thrones -fanit tuskin innostuvat Kurzelin Macbethista. Elokuva on liian raskasmielistä ja taiteellista, vakavaa. Ylidramaattista. Michael Fassbender lataa Jouko Turkkamaisella otteella itsensä totaalisesti peliin. Teatterimainen ulosanti aihettaa valkokankaalla etäännyttävän tunteen. Macbethin vaimoa esittävä Marion Cotillard on myös vahvassa vireessä mutta ohjaaja antaa Fassbenderille ohituskaistan ja Cotillard jää auttamattomasti jalkoihin. Macbeth on Fassbenderin näytös.
Tarina on vanha tuttu, ikiaikainen. Vallanhimo, itsepetos ja sen seuraukset. Tuonpuoleisesta kuuluu viestä – Macbethia odottaa suuri ja loistava tulevaisuus. Mies sortuu vallanhimossaan kauheuksiin. Surmatyöt on helppo toteuttaa mutta henkisesti raskas kantaa. Kunkuksi noussut Macbeth määrää hourepäissään puhdistuksia. Kuka on luottamuksen arvoinen? Tyrannin ja itsevaltiaan ainainen ongelma. Aina joku kyttää kruunua ja paikkaa aurinkokuninkaana. Kun vielä tuonpuoleisen noidatkin pettävät, homma ei pelitä. Mureneva mieli on valmis enää viimeiseen taisteluun.
Kurzelin Macbeth pelaa kaksilla korteilla. Visuaalisesti karua ja karheutta romantisoiva, paikoin unenomaisen arvoituksellinen jälki riitelee teatterilavoilta tutun draamapuhkumisen rinnalla. Elokuva on loppupeleissä tehty perinteisen Macbeth-tulkinnan ystäville. Heille versioinnin verioopperakohtaukset lienevät turhake. Toimintaleffan ystäville homma kariutuu ylettömään puhumiseen ja vatvomiseen. Vaikuttava, ehdottomasti mutta miksi leffaa ei vain kuvattu Skotlannin nummilla, vanhassa linnoituksessa, ilman ylimääräisiä valoja ja lavasteita? Kahden eri tyylilajin saumattomaan naittamiseen olisi vaadittu paljon rohkeampia vetoja. Tarantino, miten olisi – veri-Macbeth ja tyylilajiksi Pulp Fictionin nilkkirealismi?
Elokuva vuokrattavisssa Elisa Viihteessä.
