Täällä metrossa maailman / lauluja kirjoitan / lauluja siitä, mitä mä nään / ja mitä tunnen sisällä pään
Mikko Rupponen istui autossa. Ukrainalaiset peltomaiset vilisivät ikkunoista ja Eppu Normaali soi. Määränpäänä oli Bahmut. Hän oli menossa vaarallisimpaan mahdolliseen kiirastuleen.
Sotilaan pahin pelko on jäädä saarretuksi.
Sotilaan pahin pelko on jäädä vangiksi ryssille
Rujo – Väkisin elossa -kirjassaan Mikko Rupponen, 45, kertoo kokemuksistaan Ukrainan sodassa. Rujo (Like) kertoo matkasta vapaaottelun huipulle ja lopulta Ukrainan erikoisjoukkojen sotilaaksi. Kirja on nimensä veroinen, sillä näin rujoa tarinaa saa harvoin lukea.
Rupponen ei viihtynyt intissä, mutta hän treenasi sotilaaksi ja lähti vapaaehtoisena Ukrainaan. Kamppailu-urheilu vaihtui Ukrainan erikoisyksikön operaatioihin vihollislinjojen takana. Hän osallistui Ukrainan terrorismin vastaiseen operaatioon vuonna 2017. Myöhemmin hän on taistellut Venäjän käynnistämässä Ukrainan hyökkäyssodassa.
”Etsin ja tutustun uusiin ihmisiin, jotka ovat halukkaita opettamaan ja mentoroimaan minua. Otan tuhansia euroja lainaa pystyäkseni harjoittelemaan ampumista.
Koska en heti saa aselupaa, ammun treeneissä laina-aseilla.
Koska haluan harjoitella myös itsenäisesti, rakennan työmaaromusta lelupyssyjä ja ompelen kirpputorivaatteista leikellyistä kangaspaloista lipastaskuja, chest rigejä ja muita tilpehöörejä”, Rupponen kertoo kirjassaan.
Kirja vie lukijan taistelukentille, sen syvimpään ja raaimpaan ytimeen. Kuraisiin juoksuhautoihin, maakuoppiin, kellareihin ja rikkiammuttuihin rakennuksiin, joiden naapurustoissa örkit päivystävät.
Kirjasta huokuu jännitystä ja kuolemanpelkoa. Juoksuhaudoissa ei ole ateisteja, Rupponen toteaa.
Hän kertoo ajasta, jona hän ja taistelutoverinsa olivat sulloutuneina maakellariin homeisen pimeään syvyyteen. Kuopasta poistuminen väärällä hetkellä olisi tietänyt kuolemaa.
”Ravistan viimeisetkin tipat pullosta kuivaan kurkkuuni. Nuoleskelen nestevajeesta rohtuneita huuliani. Paskainen iho kirvelee ja syyhyää hikipaskaisten vaatteiden alla. Kusihätä on infernaalinen.
Annanko irtautumiskäskyn? Missä muut ovat? Juoksevatko örkit jo pitkin metsiä ympärillämme? Jos irtaudumme tykistötuleen, jätämmekö toisen partion pulaan? En halua jättää ketään taakseni. Mutta jos kaikki muut ovat jo kuolleet? Me vaan kökötetään tässä ja kohta ollaan ryssien kidutuskammiossa.”
Rupponen kertoo myös elämästään Suomessa. Entinen vapaaottelutähti on työtön ja asunnoton ajelehtija. Hän toteaa, että sota on antanut hänelle valtavasti elämäntaitoja. Hän miettii vähän surullisena, miten hyvä urheilija hän olikaan ollut, jos hänellä olisi ollut tämä kaikki viisaus jo kamppailu-uransa aikana.
Miten valtavasti parempi valmentaja urheilijoille nyt voinkaan olla sodan ja operaattorielämän kokeneena. Miten paljon syvemmin osaan opettaa urheilijoille ymmärrystä taistelusta ja kamppailusta. Mietin, miten paljon arkielämän taitoja ihmisten kanssa toimimisesta sotakokemukset ovatkaan antaneet. Täysin ainutlaatuista pääomaa, mitä harvoilla on…”
Rujo on tyystin erilainen teos kuin Tuomas Kyrön kirjoittama bestseller Aleksi Suomesta. Molemmat ovat hyviä, mutta eri tavoin.
Rupponen kirjoittaa minämuodossa. Hän käsittelee sotaa ja sen luomaa maailmantilannetta luotisuoraan ja filosofisesti. Hän sukeltaa sodan etulinjassa riutuvan ihmismielen syövereihin ja pohdiskelee asioita myös ulkokehältä. Hän kirjoittaa terävästi ja käyttää paljon sotilastermejä.
Ukrainalaiset ovat sotineet koko Euroopan puolesta, heille tuntemattomien ihmisten puolesta. Ihmisten, joita he eivät koskaan tule tapaamaan.
Sarkastista huumoriakin kirjasta löytyy. Läppä lentää taistelukentillä ja lomilla. Kirja kertoo myös veljeydestä, jota taistelutoverit kokevat tosipaikoissa.
Liharekka Miika Mehmet on tietysti mukana kaikissa sotatreeneissä ja myös treenien ulkopuolella olemme ystäviä. Keskustelemme paljon elämänarvoista. Periaatteista. Tiedän varmuudella, että Miika hakisi minut tosipaikassa vaikka helvetistä takaisin. Miikaan pystyn äärimmäisessäkin tilanteessa luottamaan kuin Gibbsin faasisääntöön.
Mitä suomalaiset miettivät juuri nyt kotisohvallaan sodasta ja sotivista miehistä, Rupponen pohtii.
”Millaiseksi he kuvittelevat ne miehet, jotka taistelivat ja taistelevat hänen puolestaan. Ukrainan puolesta, koko vapaan Euroopan puolesta Venäjää vastaan?
Vastaisimmeko suomalaisten kuvitelmia, jos he näkisivät, miltä me näytämme? Erottaisivatko meidät ihmisruuhkassa? Pystyisivätkö arvaamaan katsekontaktista, mitä kaikkea olemme kokeneet, millaista elämämme nyt on?”
Kursivoidut kohdat ovat lainauksia Mikko Rupposen kirjasta Rujo – Väkisin elossa. Teon on saatavilla e-kirjana ja Mikko Leskelän lukemana äänikirjana.
Kuva: Marek Sabogal
