Jarkko Jokelaisen kirjoittama Smack – Kuolemaantuomitun laulu kokoaan yhteen klassikkoyhtyeen tarinan.
Kymmenen päivän matka Kaliforniaan on täyttänyt kaikki unelmat, joita Smack on hautonut kohta puolen vuosikymmenen ajan. Se on ylittänyt ne. Kukaan ei osannut odottaa, että maailman toisella puolen olisivat vastassa yleisöjonot, jotka jatkuvat näkymättömiin kulman taakse. Kaukaa Suomesta lennätetyt rokkarit ovat silmät selällään, kun Sunset Strip on yhtyeen edessä polvillaan.
Eletään vuotta 1987. Smack on tehnyt lyhyen, mutta menestyksekkään Pohjois-Amerikan kiertueen. Kaikki ovat varmoja, että tästä mennään vain ylöspäin, takki ja ovet auki. Menestys odottaa.
Kymmenen päivän vierailunsa ajan Smack oli paikallisen rockseurapiirin huulilla. Villitykseen otti osaa myös alueen päälehti Los Angeles Times, joka puffasi tulevia keikkoja peräti neljä palstaa leveällä bändikuvalla.
Bändi päättää lähteä kotiin kesken kovan sukseen, mutta manageri Seppo Vesterinen jatkaa aneluaan:
”Tän rundin ei pitäis loppuu tähän. Tän pitäis alkaa tästä. ”
Auto kaartaa Los Angelesin kansainväliselle lentokentälle. Vesterinen sytyttää savukkeen ja manaa ”tää on armoton virhe”.
Smackin unelma on ohi. Näköpiirissä ollutta levytyssopimusta Yhdysvaltoihin ei ehdi koskaan syntyä. Smack jämähtää Suomeen pariksi vuodeksi.
Mutta riittihän suosiota Suomessa. Bändi keikkaili Eppu Normaalin, Popedan ja Dingon vanavedessä ja keräsi laajan kuulijakunnan.
”Suomen keikkoja riitti. Tuli koluttua kaikki ladot, kaarihallit ja festivaalit”, Claude muisteli aikakautta Soundissa vuonna 1996. ”Minä vain astuin bussiin sisälle ja bussista ulos, enkä saanut mitään tajua Suomen maantiedosta. En vieläkään tiedä, missä Alavus on, vaikka olen laulanut siellä monta kertaa. Vedettiin väkeä niin, että järkkärit perustivat meidän tuomilla rahoilla lasikuitumäkiä. Me saimme vain karkkirahaa, vaikka se tuntui silloin isoltakin palkkiolta.”
Smack – Kuolemaantuomitun laulu kertoo myös ystävyydestä, periksiantamattomuudesta, yhteisen unelman toteuttamisesta sekä anteeksiannosta. Aimo annos sekoilua ja hauskoja sattumuksiakin on mukana.
Smackin laulaja Claude eli Ilari Peltola ja basisti Cheri (Simo Martin) olivat lapsuudenystäviä, joiden teini-iän tavoitteena oli perustaa maailman kovin rockbändi.
Kirjan mukaan he konttasivat yhdessä jo vastasyntyneinä.
”Mä oon syntynyt tammikuussa ja Claude heinäkuussa. Me tutustuttiin niin, et meidät pantiin pian Clauden syntymän jälkeen samalle vil-tille pyörimään”, Cheri muistelee.
Lauttasaaressa asuneiden kaverusten tie rokkareiksi sinetöityi loppuvuodesta 1981, kun kauppoihin ilmestyi Hanoi Rocksin single ”Dead By X-mas”. Samalla syntymänimet ja ulkomuoto kokivat muodonmuutoksen.
”Vähitellen tuli se vaihe, että Cheri kasvatti tukan pitkäksi ja värjäsi sen mustaksi, sitten tuli korvakorut ja mustaa huulipunaa ja silmämeikit. Seu-raavaksi se halusi tiukat kullanväriset nahkahousut. Mä olin pienipalkkai-nen kirjastonhoitaja ja me elettiin niukasti, mutta se halusi kullanvärisiä housuja niin kovin, että sai ne. Sitten vaan säästettiin jostain muusta, että saatiin ne ostettua. Se oli kyllä aika mageen näköinen!”, Cherin äiti Emmi Martin muistelee kirjassa.
Smack perustettiin Helsingin Lepakkoluolassa vuonna 1982. Yhtyeen tyylivaikutteet tulivat 1970-luvun alun esipunkin airueilta kuten New York Dolls ja Stooges.
”Mentiin sit Lepakolle, ja siellä kämpän seinällä oli varauslista. Repäistiin lista alas ja tehtiin uusi, johon me merkattiin meille treenivuo-rot, et me käydään tohon aikaan ja joka päivä. Se kämppä me valittiin sen takia, et siitä on lyhin matka keikalle. Se oli se asenne. Me oltiin niin fanaattisia musan suhteen. Rock’n’rollia piti päästä tekeen ja elään sellaista elämää. Kaikki mikä liittyi rock’n’rolliin piti saada nyt ja heti”, Cheri kertoo.
Kaveriveljesten välille tuli iso särö, kun Cheri erotetttiin bändistä vuonna 1987. Kirjan mukaan ero oli poikkeuksellisen dramaattinen, sillä Claude joutui antamaan potkut vanhimmalle ystävälleen.
Smackiä ei olisi koskaan syntynyt ilman näiden kahden sielunveljen mielikuvitusleikkejä, ja yhtäkkiä Claude oli ainoana jäljellä Smackin alkuperäisestä kolmikosta.
”Mä tiesin heti, mistä on kyse. Se oli kuolemaantuomitun viimeinen rööki. Me oltiin leikitty kakaroina länkkäreitä, ja tää juttu kuului mei-dän perinteeseen. Poltin röökin ja kuuntelin, kuinka Claude kertoi, et me jatketaan nyt eri suuntiin. Totta kai ne olivat laittaneet Clauden puhemieheksi, mun veljeni”, Cheri muistelee.
Ohessa kulkee Clauden traaginen tarina. Hänellä todettiin synnynnäinen sydänvika lapsena. Hänellä oli vain yksi sepelvaltimo, kun yleensä valtimoita on kaksi. Juuri kun Smack oli valmistautumassa ensimmäiseen keikkaansa, 16-vuotias Claude joutui hengenvaaralliseen sydänleikkaukseen. Lääkärit antoivat nuorelle miehelle vähän elinaikaa.
Kun Claude selvisi leikkauksesta, hän päätti elää täysillä loppuun saakka.
”Lekurit antoi Claudelle elinaikaa enintään 30-vuotiaaksi. Mä uskon, että se on vaikuttanut todella paljon Clauden persoonan rakentumiseen ja siihen, et elä nyt nuorena. Kokeile kaikkea, koska aikaa ei ole. Muille luvataan 70–80 vuotta, mutta sulle 30. Sehän vetäs sit ihan kiusallaan muutaman kuukauden päälle sen kolmenkymmenen”, Cheri kertoo kirjassa.
Kirjan lähtökohtana olivat vuonna 1996 menehtyneen Clauden haastattelut, joita Jarkko Jokelainen teki vuonna 1993. Bändin faniksi tunnustautuva Jokelainen haastatteli Smackia jo vuonna 1985 ollessaan vain 14-vuotias. Kaikkiaan kirjaan on haastateltu yli sataa henkeä.
Kirja on samalla ajankuva suomirockin kultakaudesta, jolloin vielä keikkailtiin maakuntien tanssilavoilla, urheiluhalleissa ja nuorisotaloilla.
Jokelainen on tehnyt kunnioitettavan perinpohjaisen työn kirjansa eteen. Tarina etenee jouheasti ja viihdyttävästi.
Kirjan loppu on surullista luettavaa. Smack palaa jenkkeihin vuonna 1989, mutta tulee tyhjin taskuin takaisin ja hajoaa pian. Ilmaan jää leijumaan jossittelun maku.
Smackin kulttimaine kuitenkin kasvaa. Siitä puhutaan bändinä, jollainen Guns N`Roses halusi olla. Nirvanakin soitti Smackin Run Rabbit Runia keikoillaan.
Kirjan mukaan Clauden elämä jatkui nuorallakävelynä. Huoli sydämestä piti hänet erossa päihteistä, mutta toisaalta pelko tulevasta ajoi hänet niiden pariin.
Ilari”Claude” Peltola kuoli kaksi kuukautta yli 30-vuotiaana sunnuntaina 22. syyskuuta 1996. Sydän oli pettänyt.
Clauden ja Cherin yhteinen matka oli kulkenut päiväpeitolta patologian laitokselle. Clauden vanhemmat Ilmo ja Eija-Liisa, kihlattu Maarit sekä Cheri olivat pukemassa häntä viimeiselle matkalle.
Kursivoidut kohdat ovat kirjasta Smack – Kuolemaantuomitun laulu. Kirja on saatavana myös e-kirjana ja Markus Niemen lukemana äänikirjana.
Kirjan kirjoittaja Jarkko Jokelainen (s. 1970) on toimittaja, kustannustoimittaja ja The Flaming Sideburns -yhtyeen rumpalina tunnettu muusikko, joka asuu tällä hetkellä Helsingissä. Yhtye julkaisi äskettäin viidennen studioalbuminsa Silver Flames. Jokelainen haastatteli Claudea ensimmäisen kerran vuonna 1985 ollessaan 14-vuotias.
