Uudessa Kikka – Traaginen elämä sisaren silmin -kirjassa äänessä on Kikan sisko Kati Lahti. Pikkusisko kertoo, kuinka Kirsi Viilonen (1964–2005) loi Kikasta suositun artistin, ja kuinka hänen elämänsä päättyi traagisesti vain 41-vuotiaana.
Kirjan on kirjoittanut toimittaja ja tietokirjailija Kai Kortelainen, jolta on aiemmin ilmestynyt laulaja Jipun elämäkertakirja.
Idea kirjasta on lähtöisin Kati Lahdelta. Hän halusi täyttää sisarensa toiveen, kertoa tämän tarinan sellaisena kuin Kirsi sen todellisuudessa eli ja koki.
Kirja on herättänyt kiinnostusta. Se oli kesän viidenneksi kuunnelluin äänikirja.
Kirjan alussa palataan Viilosten sisarusten karuun lapsuuteen. Isä jätti perheen lasten ollessa pieniä eikä hän pitänyt enää yhteyttä. Kotona käytettiin alkoholia ja siellä pyöri epämääräistä sakkia. Sisarukset joutuivat seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi. Lapsuudet karmeat kokemukset jättivät heihin pysyvän jälkensä.
Koulussa heitä kiusattiin ankarasti.
”Sossun kakarat! Mustalaisten äpärät”, heille huudettiin.
Viilosen sisaruksille pahimpia olivat koulun kanaviillokkipäivät, joita oli kouluissa usein 70 ja 80-luvulla.
”Kanaviilokkipäivinä olisimme halunneet jättää koko koulun tai ainakin ruokatunnin väliin, mutta emme yksinkertaisesti voineet. Kotona ei kaikille päiville lämmintä ruokaa riittänyt. Oli kestettävä pilkka, sillä tarvitsimme aterian”, Kati Lahti muistelee kirjassa.
Kirja on kirjoitettu tunteella ja pieteetillä. Yhteisen historian kautta Lahti saa kerrottua paljon uusia ja mielenkiintoisia asioita siskostaan. Sivussa kulkee hänen oma tarinansa. Ääneen pääsee myös pitkäaikaiset ystävät ja yhteystyökumppanit.
Kortelaisen tekstiä on miellyttävä lukea. Se on toteavaa ja napakkaa. Äänikirjassa kokenut lukija Karoliina Kudjoi luo omanlaisensa tunnelman dramaattiseen tarinaan.
Parikymppisenä Kikka alkoi esiintyä singbackina tamperelaisissa yökerhoissa. Hänen seksikäs pukeutuminen Marilyn-käsineineen ja lyhyine vartalonmyötäisine hameine sai vastakaikua miehiltä.
Kirsi viimeisteli lavapresenssinsä hädin tuskin reiden yläosaan ulottuvalla trikoomekolla, näyttävillä korkokengillä ja huulten tummalla punalla. Hetken kuluttua hän esiintyi kuin paikalla olisi tuhat katsojaa. Dj:n puheosuudet olivat lyhyitä, mutta hänen tanssinsa täyttyi villistä yhdistelmästä irrottelua ja humoristista flirttiä, kirjassa muistellaan.
Kikan läpimurtokappale Mä haluun viihdyttää upposi heti suomalaisiin. Kesäkuussa julkaistu single tuntui soivan lähes tauotta huoltoasemien ja kuppiloiden levyautomaateissa, jotka 1980-luvulla toimivat erityisesti maakuntien väen musiikkimaun suunnanmuutoksia ennustavina ilmapuntareinakiitoon.
Kun Kikan ura lähti nousuun, Kati muutti Ruotsiin. Hän oli tuolloin rahaton kaksivuotiaan tytön yksinhuoltaja. Sisarukset jatkoivat yhteydenpitoaan.
”Kesällä Suomen-lomalle tultuani sain nähdä Kirsin ensimmäistä kertaa levylaulaja Kikkana. Pälkäneen toritapahtuman täytti hämmentävä väenpaljous. Istuin pelkääjän paikalla, kun Kirsi liu’utti Chevy-vaninsa väkijoukon läpi torin keskelle parkkeeranneen rekka-auton taakse. Ajoneuvon pitkä sivu oli avoin, ja hoksasin suurikokoisen rekan kuljetuslavan muuntautuneen esiintymislavaksi”, Lahti muistelee.
Kikan tie tamperelaisista yökerhoista levylaulajaksi ei ollut helppo. Välissä hän suoritti merkantin opinnot ja toimi meikkikonsulttina Sokoksella.
Kikasta tuli supersuosittu ja hänellä oli kaikenikäisiä faneja. Lahden mukaan ihailijakirjeissä toistui yhä useammin aikuisilta naisilta tullut viesti: He kokivat saaneensa itsevarmuutta Kikan musiikkia kuuntelemalla ja hänen esiintymisiään seuraamalla.
Lahden oli helppo ymmärtää näitä naisia. Kikka merkitsi heille samaa kuin Kirsille itselleenkin.
Ujo ja herkkä Kirsi sai voimaa näyttäytyä rohkeana ja itsellisenä naisena astumalla Kikan korkokenkiin ja hahmolleen luomaansa rooliin. Kirsin henkiin puhaltamana fiktiivinen fantasiahahmokaan ei jäänyt kylmäksi ja etäiseksi, sillä Kirsin oma persoona tarjosi sille herkkyyttä, lämmintä inhimillisyyttä ja pehmeyttä.
Kiihkeät tuulet, Sukkula Venukseen… Hitit seurasivat toisiaan ja keikkapaikoilla Kikka aiheutti ennen näkemätöntä hurmosta. Jopa niin, että hänen oli palkattava vartija.
Menestyksen myötä Kikka alkoi pyristellä eroon roolistaan pikkutuhmien ja raisujen iskelmärallien esittäjänä. Levy-yhtiössä ei lämmetty idealle, että hän esittäisi myös vakavahenkisempiä laulua. Kikkaa suretti myös se, että tunnetut tekstittäjät ja säveltäjät tekivät hänelle musiikkia salanimillä.
”Miksi arvostetut taiteilijat halusivat Kikan levynkansiin säveltäjä- ja sanoittajatietojen kohdalle omien nimiensä sijaan salanimet, vaikka tekivät kappaleita monille muille artisteille avoimesti oikeilla nimillään? Asiaa saattoi noina viikkoina pitää harmittomana kuriositeettina, mutta häpeän ja peittelyn varjon alla lapsuutensa elänyttä Kirsiä asia tulisi vaivaamaan tulevina vuosina raskaasti.”
Kikan kohdalla vähemmän tunnetuksi jäänyt on laajamittainen hyväntekeväisyystyö.
Kikka alkoi tehdä ahkerasti hyväntekeväisyyskeikkoja ja vuosittaisten fanitapahtumien myyntituottoja ohjattiin sisareni valitsemiin hyväntekeväisyyskohteisiin, kuten Eläinsuojeluyhdistykselle, Lasten syöpäsäätiölle ja Tampereen yliopistollisen sairaalan lasten syöpäklinikalle, minne hän kuskasi myös suurimman osan faneilta lahjaksi saamistaan leikkinalleista ja muista pehmoleluista, joilla olisi voinut täyttää kokonaisen potilashuoneen.
Iloa ja onneakin riitti elämässä. Kikka meni naimisiin ja sai lapsen. Hetken aikaa elämässä oli pullan tuoksua ja onnelista kotiäidin elämää koiralenkkeineen ja naapurikyläilyineen. Ja löytyyhän kirjasta myös kikkamaista huumoria.
Muistelmat Kikan loppuajoista on surullista luettavaa. Kirsi oli luonut itsestään fantasiahahmo-Kikan. Suosionosoitukset olivat tarjonneet pakopaikan silloin, kun lapsuuden traumat tuntuivat liian vaikeilta kohdattavaksi. Epäonnistumiset raastoivat liiaksi sydäntä.
”Kun suosio hiipui, jäljelle jäi enää riittämättömyyden tunne ja kylmä tyhjyys. Eikä aplodeja enää juuri kuulunut. Viisukarsintalavat ja televisioesiintymiset olivat vaihtuneet pimeisiin pubikeikkoihin ja niiden surullisiin takahuoneisiin. Hervantalaisessa pubissa riitelimme. Kirsin epikriiseihin oli vuodesta 2000 lähtien merkitty yhdyssana, jonka kiinnittymisen sisareeni olin tiennyt jo jonkin aikaa. Alkoholiriippuvuus”, kirjassa kerrotaan.
Kikka oli pahoin riippuvainen alkoholista ja lääkeaineista. Katkaisuhoidoista ei ollut lopettamaan kierrettä.
Kati muistelee kirjassa Kikan viimeistä iltaa. Hän olisi halunnut lähteä Kikan luo Tampereelle, mutta tämä kielsi.
”Te ette lähde sieltä tänne! On ihan liian myöhäistä. Kaikki on oikein hyvin, juuri sillä tavalla kuin asioiden nyt kuuluukin olla. Mehän näemme vielä, mehän näemme pian”, Kikka oli sanonut.
”Olin puhunut siskoni kanssa puolitoista tuntia. Ennen puhelunsa lopettamista Kirsi oli halunnut muistella pitkään lapsuuttamme, itkenyt hieman ja lausunut sanan kiitos. Tunsin sydämenlyöntieni kiihtyneen. Sykkivästä pulssista intuitioni kykeni lukemaan yhden ainoan sanan. Jäähyväiset”, Kati Lahti muistelee viimeistä puhelua.
Joulukuisena aamuna vuonna 2005. Kati havahtui puheluun. Soittaja ei ollutkaan Kikka, vaan hänen kummityttärensä, Kikan tytär Sanni.
”En saa äitiä hereille, yhdeksänvuotias kummityttöni toisteli minulle puhelimessa. Äiti ei herää. Putosin polvilleni. Silmissäni sumeni ja ääneni alkoi väristä. Tunsin kyynelten alkavan valua silmäkulmista poskipäille.”
Kikka oli poissa.
Kursivoidut kohdat ovat kirjasta Kikka – Traaginen elämä sisaren silmin. Kirja saatavana e- ja äänikirjana. Lue tai kuuntele näyte Elisa Kirjasta.
