New York Timesin toimittajan Keren Blankfeldin riipaiseva uutuuskirja ”Auschwitzin rakastavaiset” (Like) kertoo uskomattoman tositarinan mahdottomasta rakkaudesta, joka syttyi Auschwitzin keskitysleirillä ja johti vuosikymmenten tauon jälkeen unohtumattomaan jälleennäkemiseen.
Ari Väntäsen suomentama kirja julkaisiin perjantaina. Vainojen uhrien muistopäivää vietetään 27.1.
Auschwitzin rakastavaiset kertoo nuoruuden rakkaustarinan, joka hakee kaikessa traagisuudessaan ja kauneudessaan vertaistaan.
Nuoret rakastavaiset Helen ”Zippi” Tichauer ja David Visnia tapasivat toisensa Auschwitzin keskitysleirin pyykkituvalla. Molemmat selvisivät keskitysleirin kauhuista hengissä, mutta he ajautuivat sodan päätyttyä erilleen. Tarina ei päättynyt tähän, sillä he kohtasivat 70 vuotta myöhemmin uudestaan, juuri ennen Zippin kuolemaa.
Holokaustin aikaan sijoittuvia elämäkertoja on julkaistu tällä vuosikymmenellä tiuhemmin kuin koskaan, vaikka keskitysleirien kauhut kokeneita on elossa enää kourallinen. Monet kirjat, kuten Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija ovat nousseet maailmanlaajuisiksi bestsellereiksi.
Auschwitzin rakastavaiset on yksi parhaita keskitysleirikuvauksia ja sen tarina hakee vertaistaan. Tietokirja perustuu laajoihin haastatteluihin, suullisiin lausuntoihin, asiakirjoihin ja sekä julkaistuihin että julkaisemattomiin muistelmiin. Kirjailija Blankfeld haastatteli useita kertoja David Wisniaa, joka kuoli vuonna 2021. Helen ”Zippi” Tichauer oli jo edesmennyt, mutta Blankfeld sai käsiinsä hänen jälkeensä jättämän muistelmateoksen aihion.
Kirjassa palataan Toisen maailmansodan kytemävaiheeseen, jolloin juutalaisvainot alkoivat ympäri Eurooppaa. Varsovan getosta tuli varsinainen kuolemanloukku. Taudit ja nälkä tappoivat. Lisäksi ihmisiä saatettiin surmata sattumanvaraisesti keskellä kirkasta päivää kaduille. David muistelee kirjassa tapahtumia gettossa, joka oli enimmäkseen SS:n ja Gestapon vallan alla.
Usein Gestapon virkailija täytti auton ihmismaaleilla, joita ammuttiin kaupungin keskustassa. Perheet heräsivät ulko-oven kovaääniseen jyskytykseen, ja sisään tuli kiväärejä ja pamppuja heiluttavia hahmoja. Juuri heränneet saaliit olivat pökerryksissä ja hämmentyneitä, kun heidät raahattiin kadulle ja teloitettiin. Laukaukset kuuluivat kaupunkikuvaan.
David joutui kymmenien tuhansien muiden varsovalaisten tavoin keskitysleirille. Tavatesssaan toisensa leirissä Zippi oli 25 ja David seitsemäntoistavuotias. Ensikohtaamista kuvaillaan kirjassa kauniisti.
Poika katsoi tyttöä ja tunsi sydämensä tykyttävän.
Tyttö katseli häntä.
Tytön katse viipyili. Poika oli siitä varma.
Täällä oli helppoa unohtaa, että vanha maailma oli yhä ole-
massa. Maailma, jossa oli mahdollisuuksia ja lupauksia halusta.
Kun poika näki tytön, hän muisti.
He rakastuivat ensi silmäyksellä ja alkoivat tapailla toisiaan salaa muiden vankien avustuksella. Zippi työskenteli leirin toimistossa ja David pääsi teatraalisen tenoriäänensä ansiosta natsivartijoiden suosioon. Kahden vangin välisen rakkaussuhteen paljastuminen olisi tiennyt välitöntä kuolemaa.
He kohtasivat ensi kertaa luultavasti varhain vuonna 1943 ja vilkuilivat toisiaan, yrittivät olla olematta liian silmiinpistäviä. Vartijat kaartelivat heidän ympärillään innokkaina kiduttamaan ja tuhoamaan jokaisen vangin, joka käyttäytyi sopimattomasti. David hipaisi Zippin hihaa, Zippi mutisi hiljaisen tervehdyksen, kirjassa kerrotaan.
Lopulta sota repi heidät erilleen. Kun venäläisten ja liittoutuneiden joukot lähestyivät Puolaa, David siirrettiin Dachaun leirille. Lopulta Auschwitzin leiri vapautettiin.
”Siellä täällä lojui kenkä- ja vaatekasoja, pieniä vuoria mutapelolla. Natsit olivat lähteneet niin kiireesti, etteivät olleet ehtineet lähettää Kolmannelle valtakunnalle kaikkia kerittyjen ihmishiusten varastojaan – kullanruskeita, kastanjanruskeita, brunetteja ja harmaita sävyjä. Noin seitsemäntuhatta kiloa natsien uhrien hiuksia oli jo toimitettu Saksan tehtaisiin tekstiilien ja kankaiden materiaaliksi,
mutta Auschwitziin oli jäänyt vielä paljon”, kirjassa kuvaillaan kaaosta.
Zippi ja David olivat suunnitelleet tapaavansa ja menevänsä naimisiin, jos he selviäisivät sodasta. He kuitenkin menettivät toisensa jälkensä useiksi vuosiksi. Kun he vihdoin saivat tietään toisistaan, molemmat olivat tahollaan naimisissa. Vuoden 1949 tienoilla he soittivat toisilleen.
Kun David soitti ensimmäisen kerran, Zippi ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ei ollut kuullut Davidin ääntä vuosiin. Lisäksi heidän yhdessä viettämänään aikana – salaisina tunteina Kanada-varastolla – Zippi oli kuullut Davidin enimmäkseen kuiskailevan. Nyt miehen ääni oli kovempi ja varmempi. Sama ääni,
mutta siinä oli painoarvoa. Aikuistunut ääni.
Puhelun jälkeen Zippi päätti, ettei hän halua tavata Davidia, koska molemmilla oli omat elämät. Zippi myös koki, että David oli pettänyt hänet.
Vuosikymmenet kuluivat, mutta sodan kauheudet eivät päästäneet kumpaistakaan otteistaan. David kävi usein vierailulla Auschwitzissa ja kertoi tarinaansa jälkipolville
Vuonna 2011hän löysi Zippin kirjan ja otti taas yhteyttä. Nyt David halusi tulla käymään. Tällä kertaa Zippillä ei ollut mitään sitä vastaan. Kyseistä kohtaa, jossa Auschwitzin rakastavaiset kohtaavat toisensa vanhuksina, vuosikymmenten odotuksen jälkeen, on mahdotonta lukea ilman silmäkulmien kostumista.
Lapsenlapset seisoivat takana henkeään pidätellen, kun David ähestyi hitaasti pientä, hiljaista hahmoa. Hän kumartui lähemmäksi ja sanoi nimensä.
David Wisnia.
Kursivoidut kohdat ovat kirjasta Auschwitzin rakastavaiset.
Auschwitzin rakastavaiset on ilmestynyt e-kirjana sekä Hanna Saaren lukemana äänikirjana.
Keren Blankfeld on itsekin Auschwitzista selvinneiden juutalaisten jälkeläinen. Hän asuu Yhdysvalloissa.
ei jakoon koska epäuskottava ja väkisin tehty rakkaustarina sillä molemmat olivat tahoillaan naimisissa ja lapsia