Suonna Kononen: Tie päättyy meren rannalle (Otava, 2022)
Suonna Konosen esikoisromaanissa pitkän linjan proge-muusikko Pohjois-Karjalasta on palanut loppuun ja kyllästynyt niin keikkailuun, bänditoimintaan kuin avioliittoonsa. Hän on alkanut salaa pitää bändikavereitaan vastenmielisinä, mutta ei voi sitä heille paljastaa. Hän haluaisi vetäytyä erakoksi korpeen, mutta edessä ovat valitettavasti vielä bändin viimeiset keikat ja haastattelut.
Myös avioliitto päättyy. Tytär valmistuu samoihin aikoihin ylioppilaaksi, joten kosketinsoittaja kokee, että hän voi nyt vapautua vastuistaan ja lähteä suureen irtiottoon.
Luvassa on suuri ajoretki, kuten kirjan minäkertojana toimiva Johan Johansson varmasti tykkäisi asian suomeksi ilmaista. Eli perinteinen road trip -romaani näyttää aluksi eteen aukeavan. Kirjassa ei lähdetä tylsään ja vetelään etelään, vaan Joensuusta suunnataan kohti Pohjois-Norjaa. On visiona päästä kapakkapianistiksi johonkin syrjäiseen pikkukaupunkiin Jäämeren rannalla. Viisikymppinen haluaa vielä kertaalleen kokea nuoruuden vapauden huuman. Bändin vanha keikkapaku, ”Vani”, siirtyy sopivalla siirrolla päähahmo Johanssonin haltuun, ja matka voi alkaa.
Kerronnan tyyli on realistista, vaatimatonta ja tasapainoista. Kertojanääni on hivenen kyyninen, paljon kokenut humoristinen ex-rockari. Tai siis proge-rockari. Tässä mielikuvitusmaailmassa hänen suosiota saavuttaneen bändinsä nimi on Savusauna. Sillä on useita kultalevyjä, paljon fanikuntaa, ja pari vuosikymmentä aktiivista toimintaa takana Suomessa. Tätä kaikkea kosketinsoittaja Johan Johansson nyt haluaa paeta maailman ääriin.
Kirjan yksi toistuva teema on vahva nostalgian fiilistely ja menneiden cd-aikojen haikailu. Tästä näkövinkkelistä kultaisina aikoina pidetään 80- ja 90-lukuja, jolloin sosiaalinen media ei ollut vielä pilannut kaikkea. Oli niitä aitoja kohtaamisia, aitoja kädessä pidettäviä levyjä ja rock-festareilla soitti rock-bändejä. Oi Ilosaari, oi Provinssi! Ei tarvinnut koko ajan olla ottamassa selfieitä, miettimässä julkaisujen hashtageja, eikä seurattu uskollisesti influenssereiden jokaista liikettä. Johan Johansson on vieraantunut niin nuoremmasta sukupolvesta kuin ajan hengestä [tekstinäyte]:
Olisi ollut aivan toivotonta yrittää yhteiselämää pari-kolmikymppisen kanssa. He olivat uuden uljaan maailman kansalaisia, haltioituivat musiikista, josta en ollut koskaan kuullut enkä haluaisi kuullakaan. Nuoret elivät jo puolivirtuaalista elämää, jossa levy- ja sarjiskokoelmia tärkeämpää oli, miltä oma digitaalinen julkisivu näyttää.
Maailmani oli valmis ja tapahtunut viime vuosituhannella. Loppu oli muistelua, haamukipua vanhoista hyvistä ajoista. Ruostumista. Ajoittaisia onnen hetkiä rappeutumisen keskellä, kipujen sammumista hetkeksi ja niiden paluuta seuraavana päivänä kahta voimakkaampina. ”I ache in the places where I used to play”, niin kuin Leonard Cohen lauloi.
Mistä päästäänkin siihen, että kirjassa on mukana valtava määrä rock-tietoutta. Bändejä käydään läpi muistellessa ja keskustellessa vanhoista hyvistä ajoista. Idoleita on pitkä liuta, ja joitain mainitakseni, Jim Morrison ja Pink Floyd. Päähahmon oma ex-bändi soittaa kirjan maailmassa karjalaisteemaista luonnonmukaista progea. Taitaa jokin ainakin etäisesti tuon suuntainen bändi löytyä kirjoittaja Suonna Konosen taustalta täältä kirjan ulkopuolisesta maailmasta.
Kirja on oodi idälle ja pohjoiselle, road tripille ja vanhan koulukunnan rockille. Sen voi päätellä niin kertojanäänen asenteista kuin siitä, että päähenkilö lähtee vapautta ilmentääkseen juuri pohjoiseen. Johan Johansson on inhimillinen ja rempseä kaveri, jolla nuoruuden kulmat ovat jo hioutuneet. Toisaalta hän on kyllästynyt kaikkeen teennäisyyteen ja haluaa olla rehellinen nyt ainakin itselleen. Hänen näkökulmansa asioihin, analyysinsa musiikkiskenestä ja ajan hengestä, on kirjassa keskeisessä osassa. Voi päätellä, että kirjoittaja Suonna Kononen on jonkun verran laittanut kirjaan aineksia omasta elämästään, mutta varma tästä ei voi olla. Kyseessä on ehkä autofiktio.
Tilillä olevat noin 30 tonnia rahaa tuovat turvallisuuden tunnetta reissuun lähtijälle. Yllätyksiä on luvassa alkumatkasta jo Suomen puolella. Aika velikultia nuo rokkarit toisilleen joskus ovat. Kirjan hyvä puoli on sen ymmärrettävyys. Tarinaan on helppoa sukeltaa sisälle kokonaisuudessaan, niin henkilöhahmoihin, miljööseen kuin tapaan nähdä maailma. Tykkäsin lukea tätä vähän alle 400 sivuista seikkailutarinaa, jossa suuriksi jutuiksi nousevat elämän monet pienemmät ihmeet. ”Vähemmän on enemmän”, on yksi matkaajan oivalluksista. Vaan onnistuuko kapakkapianistiksi ryhtyminen kuin ruusuilla tanssien? Kohtaus Jällivaarasta voi paljastaa jotain [tekstinäyte]:
Kävelin Samin luokse tiskille. Baarimikko, jonka Sami myöhemmin paljasti olleen paikan omistaja, katsoi minua tyrmistyneenä silmiin, avasi kassan, teki kruununipusta rullan ja työnsi sen pikkutakkini etutaskuun.
– Mitä haluaisit vielä? Mitä täällä tapahtui äsken? Tule meille töihin. Myynti tuplaantui, ei, triplaantui, hän sanaili kaataessaan Taliskeria lasiin ja rouhiessaan jäävesilasillista kyytipojaksi.
Kirjaa voi suositella erityisesti vanhan koulun rockareille. Miksei muillekin keski-ikäistyville ja 80-lukua nostalgisoiville, nykyajan hömpötyksiin nuivasti suhtautuville. Kehkeytyykö matkasta pohjoiseen sitten Taru Sormusten herrasta tyyppinen spektaakkeli, jossa sormus käydään kuvainnollisesti pudottamassa tulivuoreen, vai jokin maanläheisempi kertomus, se jää lukijan yllätykseksi. Kirjan soundtrackiksi voisi sopia vaikka ruotsalaisen hippiprogea soittavan Kebnekajsen jokin kappale. Suositeltavaa kesälukemista rock-miehille.
Teksti: Aarne Pohjois-Koivisto. Kuva: Minna Raitavuo
Tie päättyy meren rannalla on saatavana myös e-kirjana.
Joensuulainen Suonna Kononen (s 1971) työskentelee kulttuuritoimittajana, on kirjoittanut tietokirjoja ja tehnyt folk- ja kantrimusiikkia. Hän on kantriyhtye Huojuvan ladon laulaja ja lauluntekijä.
