Kätilö. O: Antti J. Jokinen. PO: Krista Kosonen, Lauri Tilkanen. K16.
Kätilö on haukotuttavan trillerin (The Resident, 2010) jälkeen synnyinmaahansa ohjaamaan palanneen Antti J. Jokisen toinen kotimainen elokuva. Katja Ketun romaanin filmatisointi kääntyy valkokankaalle Sofi Oksasen Puhdistusta kankeammin.
Saksalaisen sotavalokuvaajan Johanneksen (Lauri Tilkanen) ja lappilaisen kätilön Helenan (Krista Kosonen) katseet kohtaavat ennen Suomen Neuvostoliiton kanssa solmimaa erillisrauhaa, joka teki aseveljistä hetkessä vihollisia. Lapin puutalojen roihutessa myös suomalaisnaisen suhde saksalaisupseeriin näyttäytyy uudessa valossa.
Sotaa käyvät keskenään myös kätilön ammattietiikkaa ja paikallisväestön tietämättömyydestä periytyvät tavat ja uskomukset. Vastakkain asettuvat tieteen ja taikauskon sijaan pakanallisuus ja kristinusko, sillä myös kätilön hahmoon liitetään yliluonnollisia selvänäkijän piirteitä.
Kuten kotimaisten elokuvien kohdalla yleensäkin, on helpointa kehua näyttelijöitä. Kaikki keskeiset roolisuoritukset ovat hyviä, eikä Kososta ole syyttä suitsutettu. Näyttelijät puhuvat murretta niin uskottavasti, että siitä on välillä vaikea saada selvää. Tekstityksen kaipuu ei ole haukku, vaan osoitus siitä, että puheenparren autenttisuus on otettu tosissaan.
Suurimman vaikutuksen tekevät kuitenkin sivurooleissa nähtävät Pirkka-Pekka Petelius ja Tommi Korpela, jonka esittämän ulkoisesti siistin vankileirin komentajan särkynyt mieli kuvastuu hänen surumielisestä ja väsyneestä katseestaan.
Vaikka Jokisen vahvuus on selvästi näyttelijöiden ohjauksessa, ei hän vaikuta täysin luottaneen heidän kykyynsä siirtää merkityksiä. Tilkasen esittämän natsiupseerin mielensisäiset kuvat selventävät suotta sitä, minkä tärisevät kädet ja lasittuneet silmät olisivat riittäneet kertomaan.
Monet muutkin visuaaliset ja kerronnalliset ratkaisut, kuten hidastusten käyttö, reunoista häivytetyt näkymät ja mustavalkokuvat tuntuvat tarpeettomalta kikkailulta. Vaikka Kätilö esittää suomalaiset likaisina, hampaattomina ja kiroilevina, on sen maailma kauniilla kuvilla siloteltu. Jokisen tausta musiikkivideoiden parissa muistuu mieleen etenkin elokuvan loppupuolella, kun kaihoisa piano säestää maahan hitaasti iskeytyviä sadepisaroita.
Tarinan ytimeksi tarkoitettu Johanneksen ja Helenan välinen romanssi tuntuu ulkokohtaiselta, puhtaalta himolta, vaikka se päällystetään kauniilla sanoilla ja kaipauksella. Hyppy katseiden ensi kohtaamisesta pakkomielteiseen suhteeseen tuntuu samalta kuin kirjaa lukiessa olisi jäänyt muutama luku välistä. Todemmalta maistuu Peteliuksen ja Elina Knihtilän hahmojen välinen tunneside.
J. K. SILVENNOINEN
Kätilö Elisa Viihteen Vuokraamossa
