Helsinkiläinen alternative country/punk/blues-ryhmä Karkkipäivä onnistuu toisella kokopitkällään herättämään jo enemmän kiinnostusta kuin pelkästään hyväksyvää pään nyökyttelyä. Reipas ja ennakkoluuloton sopivat hyvin Karkkipäivän yhteyteen. Albumin kansitaide kerää heti muutaman irtopisteen. Sarjakuvamainen absurdi kuvasto tukee itse sisältöä ja osoittaa tekijöiden levylle omistetusta laatuajasta.
Musiikillinen sisältö on juurevaa mutta kokoonpano ei kuitenkaan hirttäydy countrypunk-leiman alle. Levyn avaava punk-henkinen kaahaus Erika on kuin alkuaikojen Disneyland After Dark innostuisi veivaamaan Jason & the Scorchers -coveria. Tosin eihän tuossa nyt kaukana olla The Flogging Mollyn ilakoivasta irkkufolkpunkista. Saatana vei mun miehen on kuin countryversio Marko Haavisto & Poutahaukat -klassikosta Paha vaanii. Etelän poikii menee jo Vilperin Perikunta -coverin tunnelmissa.
Kantrijollotus Yh-mama onnistuu tekstin osalta ehkä parhaiten. Muuten konsonattijonojen osumatarkkuus on vaihtelevaa, paikoin jopa hakuammuntaa. Esimerkiksi Ruma mies on melkoinen kliseiden kierrätyskimppu. Bluesvääntö Jos Päijänne viskiä ois tavoittaa hyväntuulisen ja hektisen nousuhumalan. Kun saatana kutsui mua keksii uuden genrelokeron – okkultistisen alternative countryn. Kyseinen pahaenteinen tumma luenta ojentaa orkesterin päävokaalivastussa olevalle Johanna Storckille todelliset Janis Joplin -hekumoinnin avaimet.
Karkkipäivä antaa american juurimusiikin sekoittua sujuvasti ja soljuvasti härmä-rockin perinteeseen. Lopputulos on jotain americana-härmän ja countrypunkin välimaastossa seikkailevaa rentoilua, joka merirosvon lailla ryöstää vaikutteita myös bluesin karsinasta. Karkkipäivä on villi sekoitus eri makuja ja värejä.
