Elämäkertakirja Vänä elävänä (Docendo) käy läpi Kari Väänäsen elämän ja uran. Teos on saatavilla myös kirjalija Antti Heikkisen lukemana äänikirjana.
Kari Väänänen (s. 1953) on esiintynyt pitkällä urallaan yli 120 elokuvassa ja televisiosarjassa. Lisäksi hän on ohjannut, käsikirjoittanut, opettanut ja toiminut teatterinjohtajana. Hän kokenut niin punaisten mattojen glamourin kuin kaatuneiden elokuvaprojektien ja parisuhteiden tuomat pettymykset.
Elämäkertakirjaa ajatellen kasassa ovat ainekset, joista riittäisi ammennettavaa paksunpaankin opukseen.
Vänä elävänä on rakenteeltaan tiivis ja selkeä. Turhiin jaaritteluihin ei sorruta, joten tapahtumat eivät jää junnaamaan. Tarina kerrotaan omin sanoin. Se tuo kirjaan draivia, sillä tunnetusti Väänänen ilmaisee asiansa keskivertoa rempseämmin ja suorasukaisemmin. Lappilainen huumori, karskit sanonnat ja härskit sutkaukset värittävät kirjaa ja tekevät luku- tai kuuntelukokemuksesta astetta lupsakamman.
Kirjan alussa palataan lapsuuteen. Väänäsen elämänlanka oli katketa jo alle vuoden vanhana, kun hän sairastui vatsakalvontulehdukseen. Perhe asui tuolloin pienessä ja kylmässä mökissä Ivalon kylässä.
Vietin Rovaniemen sairaalassa useamman viikon kuoleman kielissä – niin vakava tautini oli ollut. Pitkä sairaalahoito maksoi, eikä tuohon aikaan sosiaaliturva ollut kummoinen.
Rajavänrikin palkka ei enää riittänyt, vaan isäni oli hylättävä suuresti rakastamansa ammatti ja muutettava perheen kanssa etelään leveämmän leivän perään, Väänänen kertoo kirjassa.
Väänänen suoritti teatteritutkinnon Suomen teatterikoulun näyttelijälinjalla 1973-77. Kurssitovereita olivat muun muassa Kari Sorvali, Eija Ahvo ja Matti Pellonpää.
Koulussa Väänänen alkoi ajan myötä tajuta jotain alasta. Hän kuvaa kirjassa polkuaan näyttelemisen ytimeen.
”Lopputuloksena voin sanoa, että näytteleminen on hyvin yksinkertaista ja vaivatonta, mutta tuon yksinkertaisuuden ymmärtämiseen minulla meni vuosia. Näytteleminenhän on yksinkertaista: ole läsnä ja osaa repliikit. Siihen päälle kehitellään rooli.
Onneni oli, että minulla oli voimakas presenssi, jonka kautta karismakin tulee esiin. Pikkuhiljaa sekin alkoi tunkea sieltä näkyviin.”
Kirjassa on mielenkiintoista taustatietoa ja tarinoita Väänäsen elokuvista ja televisiosarjoista. Myös niistä, jotka eivät koskaan toteutuneet.
Pitkän uran varrelle on mahtunut välistävetoja, katteettomia lupauksia ja pettymyksiä, mutta myös paljon parrasvalojen loistetta niin elokuvissa kuin näyttämöillä.
Yhdeksi parhaaksi elokuvakseen hän nimeää Mika Kaurismäen ohjaaman Rosson vuodelta 1985. Se johtuu Väänäsen mukaan siitä, että hän ei näytellyt siinä. Rosso oli autenttinen.
”Rossossa ei ole yhtään huonoa kohtausta. Yksi mestarillinen otto on se, kun Rosso ajaa hautaamaan Marttia. Lähdin montun pohjalta ajamaan, kaasuttelin ja kaasuttelin, ajoin metsän takaa ja tulin hautausmaalle, jossa kuva pysähtyi Martin lähikuvaan.
Minun kuului näyttää koko ajan krapulaiselta, eikä meillä ollut varaa palkata maskeeraajaa. Piti siis turvautua luonnonmukaisiin menetelmiin. Minua juotettiin tarkoituksella koko ajan ja huudeltiin vähän väliä, että Väpä baariin sieltä. Aikani minä kestin sitä, pari kolme viikkoa oikein hyvin, mutta sitten alkoivat aivot paistua.”
Myöhemmin Mika Kaurismäki ehdotti Väänäselle, että he lähtisivät kuvaamaan elokuvaa Brasiliaan. Väänänen vastasi, että lähdetään vaan.
Amazon-elokuvaa kuvattiin Etelä-Amerikassa kolmen kuukauden ajan syksyllä 1989 ja alkuvuodesta 1990. Kuvausryhmä yöpyi viidakossa intiaanikylässä ja vanhan tulivuoren kalderassa. Myös Väänäsen perhe, Sanna ja Konsta, olivat mukana. Kuvausten jälkeen Väänänen päätti jäädä perheensä kanssa asumaan Brasiliaan.
Maan alhaisen hintatason vuoksi pystyimme olemaan siellä pidemmän aikaa. Minulla oli Amazonista saamani palkka, eivätkä kulut tuntuneet oikein missään. Samaan aikaan tosin maksoimme Suomessa vuokrat ja sähköt.”
Hommasin halvalla jonkun romuauton kulkupeliksemme ja kun vein sen korjattavaksi, lasku oli vissiin viisi markkaa. Hinnat olivat suorastaan järjettömiä.
Kirjassaan Väänänen muistelee myös sielunystäväänsä Matti Pellonpäätä, joka menehtyi vuonna 1995 äkilliseen sairauskohtaukseen. Parivaljakko vietti yhdessä lukemattomia kapakkailtoja ja työskenteli yhdessä useissa elokuva- ja teatteriprojekteissa. ja niitä niitä muistellaan kirjassakin.
Väänäsen mukaan Peltsiä pidetään juoppona, mutta hän ei ollut alkoholisti vaan alkoholin suurkuluttaja.
Aina hän hoiti työnsä eikä ollut työpaikalla humalassa. Humalassa hän ei koskaan sössöttänyt, sammunut, kaatuillut tai mitään muutakaan – toisin kuin muilla oli tapana.
Matti asui Villealfa-elokuvayhtiön tiloissa, jossa hän könähti yöksi sohvalle. Vieressä oli pieni määrä Koskenkorvaa aamua varten – Peltsi tarvitsi pienen annoksen alkoholia käynnistyäkseen. Muulla ravinnolla ei ollut niin väliä. Hänen ruokavalionsa oli lihapiirakoita ja HK:n sinistä. Kapakoissakaan hän ei koskaan syönyt mitään.
Väänänen tekee kirjan lopussa elämänsä välitilinpäätöksen. Ilmassa on huumorin puettua haikeutta, luopumisen tuskaa sekä aitoa kiitollisuutta – vänämäiseen tyyliin.
Vääriä ratkaisuja on tullut tehtyä ja vääriä valintoja, mutta niistä on selvitty. Kai olisi pitänyt vielä laskuvarjohyppy opetella ja lentolupakirja hommata, mutta eivät ne jää mieltäni kalvamaan. Enemmänkin vaivaavat ihmissuhdejutut, eivätkä nekään kaduta.
Nyt vaan odotellaan humppa lahkeessa kuolemaa. Seuraava iso tapahtuma taitaa olla hautaan meno, mutta ei siinä ole mitään kiirettä. Mitään ei tarvitse enää tavoitella, vaan elellä sovussa itsensä ja maailman kanssa.
Kursivoidut kohdat ovat otteita kirjasta Vänä elävänä (Docendo). Teos on saatavilla äänikirjana ja e-kirjana. Kuuntele tai lue näyte Elisa Kirjasta.
