Ohjaaja: Russell Crowe. Pääosissa: Russell Crowe, Olga Kurylenko, Yilmaz Erdogan, Jai Courtney, Dan Wyllie. 111 minuuttia. K-16.
Australialainen maanviljelijä Joshua Connor (Russel Crowe) on menettänyt ensimmäisessä maailmansodassa kolme poikaansa kymmenen tuhannen maanmiehensä hengen vaatineessa Gallipolin taistelussa. Surun murtaman vaimon hukuttauduttua päättää Connor matkustaa Istanbuliin etsiäkseen jälkikasvunsa jäänteet ja haudatakseen ne kotikylän multiin puolisonsa viereen.
Crowen esikoisohjaus on hänen uransa kannalta odotuksenmukainen ratkaisu mutta paljastuu pikemminkin liukastumisesta johtuvaksi pyllähdykseksi kuin hallituksi istahdukseksi ohjaajantuoliin. Crowe pyrkii herättämään suuria tunteita ja koskettamaan kaavamaisilla keinoilla, kuten turruttavilla hidastuksilla ja melodramaattisella musiikilla.
Paremmin hän onnistuu kameran tutummalla puolella, jossa toisintaa uransa tähteyteen nostaneen kaltaisen rooliin oikeamielisenä mutta kohtuuttomia esteitä ja kärsimyksiä kokevana miehenä.
Kaivonkatsoja esittää sodan hulluutena, vihollisuuden suhteellisena ja sodan molemmat osapuolet inhimillisinä. Se tuo esiin niin keskus- kuin ympärysvaltojen joukoissa taistelleiden näkökulman, mutta kompastuu etenkin turkkilaisten kohdalla romantisointiin ja eksotismiin. Tarpeettoman paksu alleviivaustussin jälki on taisteluihin vihollisen joukoissa osallistunut mutta Connorin poikien etsinnässä auttava turkkilainen upseeri (Yilmaz Erdogan).
Connorin yliluonnollinen kyky aistia maan uumenista niin vettä kuin poikiensa jäänteitä on rinnastuksena epäuskottava ja istuu huterasti realistiseen ja mahtipontiseen kerrontaan. Pikemminkin se vaikuttaa käsikirjoittajien laiskuudesta syntyneeltä Deus ex machinalta.
Huonosti toimivat myös sodan kauhuja korostavat Connorin poikien viimeisiä hetkiä kuvaavat takaumat, jotka menettävät voimaansa osiin pilkottuina ja toistettuina. Jää myös epäselväksi, onko kyseessä siirtymä ajassa vai maaginen, Connorin mielensisäinen visualisointi.
Vain näennäisesti tositapahtumiin pohjautuva Kaivonkatsoja sivuaa sodan jättämiä traumoja ja surua, vanhemmuuden tuottamaa syyllisyyttä ja kaipuuta, ennakkoluulojen voittamista, rakkautta ja sankaruutta. Se alkaa historiallisena epookkina ja intiiminä draamana mutta murenee isoista teemoistaan huolimatta loppua kohden yhä suuremman painotuksen saavan kliseisen sivujuonen myötä kevyemmäksi, romanttisen komedian ja seikkailuelokuvien piirteitä saavaksi, viihteeksi.
J. K. SILVENNOINEN
