Jos Suomen väkivaltaisin elokuva on jäänyt katsomatta, nyt asian voi korjata vaikka Elisa Viihteen Vuokraamon kautta. Esa Jussilan ohjaama kovaotteinen toimintarymistely (Pri)sons on nimenomaan genre-elokuva, joka on ottanut vaikutteita muun muassa Eli Rothin Hostel-kidutuskauhuleffoista sekä lukuisista suttuisista VHS-ajan tekeleistä. Varmasti Junnila on katsonut myös Peter Jacksonin kulttiklassikon Bad taste, mutta myös tuoreempaa korealaista genren kuvastoa.
Kuten splatter-kauhu -genren normistoon kuuluu, päitä räjähtelee ja veri sekä suolenpätkät lentävät. Väkivalta on veristä ja liioittelevaa. Elokuvan toimintakohtaukset ovat sujuvan tyylikkäitä, rujoja ja muodollisesti päteviä. Tappelukohtausten kuvaukseen ja valoihin on kiinnitetty erityishuomiota, ja vaikka toimintakohtaukset eivät ole koreografista taiteilua, iskut ja väkivallan jäljet ovat painavia ja gorekohtaukset näyttäviä. Äänitehosteisiin on käytetty myös runsaasti vaivaa, ja kaikkiaan splatter-goreosasto on leffan parasta antia.
Jos koko leffan mitalta ohjaus, leikkaus ja kaikki muu toimisi yhtä hyvin kuin toimintakohtauksissa, (Pri)sons olisi paljon enemmän kuin pienimuotoinen kulttielokuva. Ohjaus ja leikkkaus on paikoin liian laiskaa, ja edellämainituista seikoista johtuen tarinan ja toiminnan rytmi on kadoksissa. Vaikka kyseinen genre ei edellytä juonelta ihmeitä, (Pri)sons olisi kaivannut vieläkin yksinkertaisempaa tarinankerrontaa. Juoneen sijoitetut veljesvihan kiemurat ja kasvutarinat ovat kyseisen genren kuvastossa vain ylimääräisenä painolastina.
Vaikka elokuvalla on puutteensa, kaikesta huomaa elokuvan tekijäporukan omistautumisen. Tekijät eivät kumartele ulkomaisten esikuvien edessä ja työn jälki on intohimoista. Elokuvan tunnelma on tyly ja painostava ja ”sisu” saa taas elokuvassa oman splatteriin sopivan merkityksensä. Onko tämä nyt sitten ”nordic-gorea”? Juoni on lyhyesti ilmaistuna simppeli kostotarina. Linnakundi palkataan rikollisten pyörittämän huumeilotalon portinvartijaksi, mutta ensimmäinen duuni-ilta saa oudon käänteen englantia puhuvien hyökkääjien muodossa. Selviää, että rikollisporukan varsinainen bisnes on yhdistelmä palkkatappamista ja sieppauksia. Ilotalo on todellisuudessa vankila. Hyökkääjien tarkoitus on maksaa henkilökohtaisuuksiin mennyt sieppaus verellä. On aika näyttää, kuka on isäntä talossa – siis vankilassa.
Näyttelijäntyön suhteen voi helposti huomata, että riittävän tylyjen rikollishahmojen löytäminen on ollut vaikeaa. Jere Saarela on nuorena linnakundina turhan kiltti ja muut isompikokoiset korstot pääosin väkivallan kohteita. Elokuvan mielenkiintoisin hahmo on vankilaa johtavan Nicon veljeä esittävä Ari Savonen, joka perheensä menetettyään vaipuu eläväksi kuolleeksi. Elokuvan kuluessa käy ilmi kylmäävä totuus perheen verisen kohtalon taustalta, ja samalla seurataan Savosen esittämän Mikaelin ryhdistäytymistä – sitä ennen pitää tehdä tilit selväksi veljen kanssa. Ilkka Koivulan esittämä rikollispomo käy kuolemassa mallikkaasti. Näyttelijäporukan vahvin ja ilkein ilmestys on Gareth Lawrence, joka kostoa janoavana jengipomona näyttää juuri siltä, miltä tarina antaa ymmärtää,
(Pri)sons on myyty kansainväliseen levitykseen ja kiinnostusta on ollut Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa, Japanissa, Etelä-Koreassa, Saksassa, Etelä-Amerikassa ja Pohjoismaissa. Japanissa elokuva tulee saaman elokuvateatterikierroksen. (Pri)sons ansaitsee katsomiskerran pienimuotoisen klassikkostatuksen ansiosta, ja muutenkin. Suhteellisen harvoin näkee leffoja, joita on tehty yhtä suurella intohimolla ja asenteella. Mutta, elokuva on todellakin K18.
Teksti: J.A. Kaunisto
