Helsingin huumepoliisin entisen päällikön Jari Aarnion rikostapauksia on käsitelty jo useassa kirjassa, mutta nyt on vankipäiväkirjan vuoro.
Aarnio pidätettiin marraskuussa 2013. Vankeustuomioiden seurauksena hän joutui istumaan lopulta yli kuusi vuotta suljetussa vankilassa. Vapauden menetys eristyksineen oli palkitulle poliisille rankka paikka.
Freelance-toimittaja Mia Jussinniemen ja Alibin päätoimittajan Mika Lahtosen kirjoittama Jari Aarnion vankilapäiväkirja (Lind&Co) perustuu Aarnion tarkkoihin päiväkirjamerkintöihin vankeusajalta. Itse rikoksia ja niitä seuranneita oikeudenkäyntejä ei kirjassa juuri käsitellä. Tapahtumat on rajattu tiukasti vankilan muurien sisälle, päättyen valvottuun koevapauteen ja ehdonalaiseen vapauteen.
Vangitsemisen jälkeen syksyllä 2013 Aarnion osoitteeksi määrätään Porvoon poliisivankila. Aarnion mukaan kyseessä on kaikkein alkeellisin poliisivankila Uudellamaalla. Selleissä ei ole sähköjä. On betonisänky, betonipöytä, betonipenkki ja wc-pönttö.
Katonrajasta voi nähdä palan taivasta. Täällä Aarnio viettää tulevat neljä kuukautta.
”Tästä se pitkä taival alkoi. Läheltä piti, ettei sitä tarvinnut aloittaa juoppojen seassa. Ei siinä hälinässä olisi pystynyt edes nukkumaan. Oletan, että se on ollut tutkinnanjohtajan tarkoituskin. Sillä tavalla jotkut tavoitteet täyttyisivät paremmin”, Aarnio luonnehtii kirjassa.
Maaliskuun alku 2014. Aarnio saa tietää, että kohta Porvoon poliisivankilan sähkötön selli on historiaa, ja hänet siirretään Vantaan vankilaan.
”Vantaan vankilan ulkoilutila oli iso harppaus parempaan. Porvoon poliisivankilassa ulkoilu tapahtui muutaman neliön kokoisessa autotallissa betoniseinien sisällä, jossa ylhäällä oli verkot. Sitä ulkoilutilaa ei ollut varmaan koskaan siivottu. Siellä oli satoja tumppeja ja homeisia mehutölkkejä lattialla. Pyysin harjan ja siivosin sen ulkoilutilan, niin ainakin mun jälkeeni sinne oli siistimpi tulla ulkoilemaan.”
Vuonna 2019 hovioikeus antaa ratkaisunsa. Käräjäoikeuden päätös jää voimaan. Se merkitsee, että Aarniolla alkaa matka kohti Sörnäistä.
Aarnio kertoo kirjassa niistä osaston vangeista nimellä, jotka media on aiemmin hänen vankitovereikseen nimennyt.
Aamulla ovet avataan. Aarnio havaitsee olevansa osastolla, jossa viisi elinkautisvankia suorittaa rangaistustaan murhasta. Kaikki ovat julkisuudesta tuttuja. Touko Tarkki on surmannut 8-vuotiaan Erika-tyttärensä, Nicolas Cherchel on puukottanut 3-vuotiaan tyttärensä, Michael Penttilä tunnetaan sarjakuristajana, muusikko, joka on murhannut liikuntarajoitteisen miehen ja viides vanki on niin sanottu Karkkilan murhaaja, kirjassa kerrotaan.
Elinkautisvangeilla on hurja tausta. Syystäkin Aarnio suhtautuu vankitovereihin aluksi epäilevästi.
”He olivat kuitenkin minua kohtaan ystävällisiä. Kun siinä aluksi ei ollut kahvia eikä sokeria, ja kaikkea muutakin puuttui, niin he kyllä hyvin auliisti lainasivat mulle sitä mitä tarvitsin, kunnes sain vankilaelämäni järjestykseen”, hän toteaa kirjassa.
Aarnion vankilavuosien parhaisiin muistoihin lukeutuu se, kun hän pääsi remontoimaan vankien osastoa Touko Tarkin kanssa. Vaaralliset työkalut he ottivat omiin selleihinsä, koska ne olisivat siellä turvassa.
”Ja kun remonttia alettiin tehdä, ruokahalu kasvoi syödessä. Paikkasimme ensin kaikki seinät. Se oli todella iso operaatio, koska seinät olivat betonia ja niitä oli hakattu ja kaivettu. Aloitimme siitä meidän osastomme ns. olohuoneesta. Henkilökunta antoi meidän touhuta ihan oman mielen mukaan. Ilmeisesti henkilökunta oli tyytyväinen, kun remontoimme ilmaiseksi. Emme olleet remontoinnin ammattilaisia, mutta se oli mulle kuitenkin tuttua hommaa, koska on kokemusta remontoinnista ja kaikenlaisesta tapiseeraamisesta”, Aarnio muistelee.
Aarnio avautuu kirjassa terveyshuolistaan ja hän pohtii vankeinhoidon tilaa vangin näkökulmasta. Osa vartijoista ei juuri puhunut hänelle, mutta toisten kanssa hän tuli hyvin toimeen.
Hän piti vankilan osastolla aktiivisesti kuntoaan yllä. Välillä herkuteltiinkin
”Paino tippui osastolla kymmenessä kuukaudessa vajaa kymmenen kiloa. Olin pitkällä vankilaurallani parhaassa tikissä painon suhteen”, Aarnio toteaa.
Kesällä 2018 hovioikeuden istunnot tynnyrijutussa päättyivät. Vankikuljetus Ruoholahden oikeustalolta Vantaan vankilaan kulki Kaivopuiston kautta. Aarnio istui vankiautossa toisen vangin, Keijo Vilhusen kanssa. Kuskina oli kokenut vartija ja apukuskin paikalla istui naispuolinen vartija.
Matkalla tapahtuu jotain mieleenpainuvaa ja yllättävää. Kaivarissa kuski kysyi, että ottaako äijät jäätelöä.
”Vastattiin myöntävästi. Vankilan paku kaartoi Ursulan vieressä olevalle parkkipaikalle. Naisvartija kysyi, mitä jädee otatte. Otin muistaakseni suklaatötterön. Me odotimme parkkiksella, kun toinen vartijoista kävi kiskalla hakemassa kaikille jätskit. Matka jatkui siitä sitten kuumana kesäpäivänä kohti Vantaan vankilaa. Takaloosterissa minä ja Vilhunen nautittiin jäätelöstä ja tasaisesta kyydistä takaisin Vantaan vankilaan”, Aarnio muistelee.
Kursivoidut kohdat ovat otteita kirjasta Jari Aarnion vankilapäiväkirja. Kirja on saatavilla e-kirjana ja äänikirjana, jonka lukevat Jani Karvinen ja Aarnio itse.
Äänikirja sisältää myös uutta materiaalia, jota ei ole painetussa kirjassa.
