Joka päivä keskimäärin kaksi suomalaista tekee itsemurhan. Jukka Kärkkäisen ja Sini Liimataisen dokumenttielokuva Näin unta elämästä kartoittaa itsemurhan syitä ja seurauksia tositarinoiden avulla. Mesta.net haastatteli dokumentin toista ohjaajaa Sini Liimataista.
Näin unta elämästä -dokumentti on ehtinyt pyöriä hetken aikaa teattereissa? Millaista palautetta olette saaneet katsojilta?
– Minulle on jäänyt mieleen erityisen voimakkaasti palaute, jonka sain Tampereen elokuvajuhlien kotimaisen ensi-illan jälkeen. Eräs keski-ikäinen mies tuli kertomaan oman tarinansa läheisen itsemurhasta, ja sanoi ettei olisi tullut katsomaan elokuvaa, ellei tyttöystävä olisi ostanut näytökseen lippua. Suvun salaisuutena pitämästä läheisen itsemurhasta voisi ehkä sittenkin puhua tämän elokuvan nähtyään. Mietin näytöksen jälkeen, että jos elokuvalla voi saada yhdenkin ihmisen puhumaan omasta vaikeasta kokemuksesta, on elokuvan kanssa kuljettu matka ollut kulkemisen arvoinen.
Mistä idea tämänkaltaiseen dokumenttiin syntyi? Muuttuiko alkuidea matkan varrella?
– Elokuvan idea on saanut alkunsa Mouka Filmin aiemman dokumenttielokuvan ”Kansakunnan olohuone” (2009) tekemisen aikoihin. Lähes jokaisella ihmisellä, jota tuohon elokuvaan haastattelimme, oli jonkinlainen tarina itsemurhasta. Se tuntui merkitykselliseltä. Jos jokaisella on tarina itsemurhasta, täytyy itsemurhan olla jollain tavalla kansallinen ilmiö. Siitä ei kuitenkaan juuri puhuta.
– Idea lähti aluksi hieman laajemmasta konseptista, käsitellä itsemurhaa elokuvan keinoin suomalaisena ilmiönä. Tarkoituksena oli näyttää itsemurhan laajuus, kuinka jokainen itsemurha koskettaa arviolta noin sataa ihmistä – ei ainoastaan omaisia ja läheisiä – vaan kymmeniä ammattilaisia jotka työskentelevät itsemurhien parissa: ensihoitajat, polisiit, sairaanhoitajat, lääkärit, psykoterapeutit.
– Lopulta ihmisten henkilökohtaiset tarina kuitenkin lähtivät johdattamaan elokuvaa, ja tarina kiertyi nuoren itsemurhan tehneen tarinan ympärille. Sitä kautta kerromme useamman ihmisen tarinan itsemurhan ympäriltä ja menemme enemmän emotionaaliselle tasolle. Ihmisten tarinoiden kautta kerromme siitä, millaisia ajatuksia itsetuhoisella saattaa olla, miten itsemurha vaikuttaa ja miten siitä voi selviytyä.
Elokuvassa haastatellaan kuutta ihmistä, joista osa on itsemurhan tehneiden läheisiä ja parilla on takanaan itsemurhayritys. Oliko haastateltavien löytäminen vaikeaa?
– Ei itse asiassa ollut. Saimme Surunauha ry:n kautta kymmeniä yhteydenttoja ihmisiltä, jotka olivat menettäneet itsemurhalle läheisensä. Tuntui, että heillä oli voimakas halu puhua kokemuksestaan ja menetyksen voimakkuudesta ja menetetystä läheisestä. Tämä puolestaan voimisti omaa tarvetta tehdä elokuva. Että tälle dialogille on myös yhteiskunnallinen tarve.
Entä millainen prosessi dokumentin teko oli tekijälle? Mitä se opetti sinulle?
– Prosessi kesti kaikkinensa lähes viisi vuotta. Olemme todella iloisia, että elokuva on nyt valmis, ja ihmiset pääsevät sitä katsomaan myös elokuvateatterissa. Täytyy sanoa, että Näin Unta Elämästä -elokuvan tekeminen ei aina ole ollut helppoa ja että ajoittain ihmisten surulliset kokemukset, tunteet ja pelot kietoutuivat myös osaksi omaa todellisuutta. Meillä on ollut onneksi mahdollisuus työnohjaukseen, ja olemme saaneet valtavasti henkistä tukea Surunauha ry:n ja Suomen mielenterveysseuran taholta.
– Itsemurhadokumentin tekeminen opetti minulle aivan valtavasti mielenterveydestä ja ihmisyydestä. Ihminen joka miettii itsemurhaa, ei halua varsinaisesti kuolla, mutta ei vain jaksa elää. Itsemurha on siten äärimmäinen hätähuuto. Itsemurhaan päätyneen ihmisen maailmankuva on kaventunut siten, ettei hän näe teon merkityksiä esimerkiksi lähipiirilleen. Usein itsetuhoisen ajatusmaailma kietoutuu ajatuksenkulkuun, jossa ”kaikilla olisi paremmin ilman minua”.
-Itsemurhaan päätyy usen ihminen, joka on pitkään kärsinyt monenlaisista ongelmista: kivuista, sairaudesta, taloudellisista vaikeuksista, ihmissuhdeongelmista, päihdeongelmista. Joko tätä kierrettä ei ole huomattu tai häntä ei ole osattu hoitaa. On valitettavan usein myös niin, että ihminen ei ole osannut puhua tästä pahasta olostaan ja on lopulta sulkenut muun maailman ulkopuolelleen, eikä enää usko, että häntä pystytään auttamaan.
– Ehkä itsellä nykyään tuntosarvet ovat vähän herkemmällä – on matalampi kynnys kysyä läheisiltä ja myös itseltä että ”miten sinulla menee?”
Näin unta elämästä on osa Puhutaan elämästä -kampanjaa, jonka tarkoituksena on rohkaista ihmisiä kertomaan oma tarinansa elämän voittamisesta ja selviämisestä. Millaista keskustelua toivoisit itsemurha-asian ympärille?
– Toivoisin itsemurhasta mahdollisimman avointa keskustelua. Itsemurhasta pitäisi oppia puhumaan ilman leimautumisen pelkoa ja häpeän taakkaa. Itsemurhan lähipiirissään kokeneet esimerkiksi harvoin toivovat, että asiasta vaiettaisiin. Heillä on tarve puhua menetyksen tuomasta surusta ja omista vaikeista hetkistään. Asiasta puhuminen helpottaa ja auttaa pääsemään elämässä eteenpäin. Monille esimerkiksi vertaistuki on auttanut selviytymään itsemurhan tuomasta taakasta: ”en ole yksin kokemukseni kanssa, voimme selviytyä yhdessä” tuo varmasti monelle lohtua.
– Jos itsemurhasta puhuttaisiin avoimemmin, voisin kuvitella että myös kynnys pyytää apua voisi madaltua. Kun ihminen alkaa ajatella omaa kuolemaansa ja ajatukset itsemurhasta alkavat pyöriä päässä, on se varmasti hirvittävän pelottavaa. Toivoisi, että sillä hetkellä viimeistään voisi sanoa jollekin läheiselle, että ”nyt minulla on todella paha olo, voisitko auttaa”.
Olet toiminut käsikirjoittajana, ohjaajana ja kuvaajana useissa dokumenttielokuvissa, kuten Kansakunnan olohuone ja Santra ja puhuvat puut. Joko uusi dokkari on työn alla?
– Kyllä uusia hankkeita on sekä minulla itselläni, että Mouka Filmillä ja Jukalla (Kärkkäinen). Itselläni on tällä hetkellä työn alla dokumenttielokuvan käsikirjoitus hieman valoisammasta aiheesta, teen Azar Saiyarin kanssa dokumenttielokuvaa nukeista ja ihmisistä.
Lisätietoa osoitteessa nainuntaelamasta.fi
