Irrational Man. Ohjaus: Woody Allen. Pääosissa: Joaquin Phoenix, Emma Stone. 95 min. K-7.
Woody Allenin uuteen elokuvaan latautuu sekä suuri odotus että vähintään yhtä suuri pettymisen mahdollisuus. Mutta koska kyseessä on vuosittainen rutiini, jälkimmäisestäkin tokenee nopeasti.
Abe Lucas (Joaquin Phoenix) on arveluttavassa maineessa oleva, elämäänsä kyllästynyt filosofian professori. On luonnollista, että hänen kollegansa Rita (Parker Posey) ja opiskelijansa Jill (Emma Stone) hullaantuvat juoppoon tylsimykseen. Kaksi naista ei miehen masennusta kuitenkaan paranna, vaan elämänilon palauttaa murhan suunnittelu.
Irrational Man on tyylillisesti ja sisällöllisesti tyypillistä Allenia kuvatessaan intellektuellin tuskaa ja elämän absurdiutta jazzin soidessa taustalla. Ihmissuhdedraaman ja rikostarinan yhdistelmä tuo temaattisesti vahvasti mieleen ohjaajan viimeisimmän mestariteoksen Rikoksia ja rikkomuksista (1989) ja viimeisimmän hyvän elokuvan Match Point (2005). Ensin mainitussa yhdistyvät hienosti romanttinen komedia ja moraalidraama, jälkimmäinen toimii dostojevskimaisena rikoselokuvana. Irrational Man yrittää molempia mutta ei onnistu kummassakaan.
Allen tuntuu tavalla tai toisella kirjoittavan itsensä elokuviinsa, mutta toisin kuin ihailemansa Ingmar Bergmanin tuotannossa hänen uusimmissa tuotoksissaan maistuvat elämäkerrallisuuden ja raa’an tilinteon sijaan omien fantasioiden ja päiväunien julkikirjoittaminen.
Irrational Manissa filosofointi on näsäviisasta ja yksinkertaistettua kuin yliopistofuksilla, joka yrittää tehdä vaikutuksen viereisessä pöydässä istuvaan vastakkaisen sukupuolen edustajaan. Myös ”täydellinen rikos” on haukotuttava, eikä motiivin kaksijakoisuus tee siitä juuri kiinnostavampaa. Lucas yrittää perustella tekonsa eettisesti, vaikka itsekkäämmät syyt ovat katsojalle ilmeisiä. Varmuuden vuoksi Allen on kuitenkin kokenut tarpeelliseksi kuvata Rikoksen ja rangaistuksen alleviivattuja sivuja – kirjaimellisesti.
Taustalla jupisevat poikkeuksellisen tarpeettomat kertojaäänet. Kun viinaa autoa ajaessaan hörppivä väsyneen näköinen mies huokaa, ei tarvita kertojaa paljastamaan, että nyt menee vähän huonommin. Kauaksi on tultu Annie Hallin (1977) parvekekohtauksesta, jossa hahmojen ajatuksien ja dialogin ristiriita muodosti koomisen jännitteen. Irrational Manin kertojaääni tuntuu pikemminkin kommenttiraidalta sokeille.
Phoenix tekee lyhyen ajan sisällä toisen roolinsa päihdeongelmaisena, elämänlangat kadottaneena renttuna, mutta onnistuu silti luomaan hahmostaan virkistävän erilaisen kuin Inherent Vicessa.
Allenin yli 40 elokuvan tuotanto on parhaimmillaan puhdasta jalometallia, mutta sen taso on vähintäänkin vaihteleva. Silti hän on ohjannut vain pari elokuvaa, joita näkemättä elämäni olisi ollut onnellisempi. Luku ei Irrational Manin myötä nouse, mutta läheltä liippaa.
J. K. SILVENNOINEN
Irrational Man Elisa Viihteessä
