Amerikkalainen Flyleaf jatkaa neljännellä albumillaan Between The Stars tutuilla suuntaviivoilla, vaikka bändin vokalisti ja perustajajäsen Lacey Sturm jätti orkesterin edellisen levyn jälkeen. Uusi vokalisti Kristen May sopii kuitenkin kuvaan ilman suurempaa photoshoppausta, Mayn ääni on kirkkaampi ja nuoremman oloinen kuin edeltäjällään mutta satunnaisen kuulijan korvissa eroa ei välttämättä edes huomaa. Sturmin äänessä oli kuitenkin selvästi enemmän eloa ja kipinää, se on pakko myöntää. Flyleafin musiikillinen lokero seilaa post-grungen, Paramoren ja jonkinasteisen emotionaalisen poppimetallin ympyröissä. Kun mukaan isketään vielä kristillinen leima, bändillä on kyky jakaa kuulijansa selkeisiin love/hate-leireihin.
Flyleafia on turha sen suuremmin inhota/vihata, sillä bändi on suhteellisen harmiton tapaus. Orkesteri ei lyö raamatulla päähän mutta tekstejä kehtaa kuunnella esiteininkin läsnäollessa. Kieltämättä bändi on edellisestä New Horizons -albumista ottanut hieman takapakkia kun puhutaan asenteellisemman rockin asemasta bändin ulosannissa. Flyleaf on hyvinkin emotionaalinen, jopa söpöileva Paramore-kopio. Kun albumin ”Special edition” -versiolle on ahdettu peräti 18 laulu- ja soitinesitystä, Paramore-huttua pukkaa ulos korvista ja silmistä. Sturmin karheamman vokaalin myötä sävellyksistäkin tuntuu hävinneen sylikaupalla asennetta ja särmää. Viisuissa on edelleen emootiota ja kertosäkeissä kauniita asioita mutta tasapaksuus on selkeä vihollinen. Flyleaf on liian tyytyväinen.
Flyleaf täyttää edelleen oman lokeronsa mutta allekirjoittaneen mielikuvissa orkesterin edellinen albumi New Horizons on selkeästi vahvempi ja kipinöivämpi tekele. Between The Lines on kadottanut pirteää pirskahteluaan alakuloisemman yleisilmeen varjoon.
