Ohjaus: Stephen Frears. Pääosissa: Meryl Streep, Hugh Grant, Simon Helberg. 111 min. S.
Jos ei voi olla paras, ihmisten mieliin ja historian kirjoihin jäädäkseen kannattaa olla kaikkein huonoin. Näin kävi ”Eddie Edwardsit” klassisen musiikin maailmassa tehneelle Florence Foster Jenkinsille, joka ilman kunnollista sävelkorvaa, rytmitajua tai lauluääntä levytti omakustanteen ja esiintyi muun muassa Carnegie Hallissa esittäen teoksia, joihin hänen taitonsa eivät edes auttavasti riittäneet. Vielä erikoisemman tapauksesta tekee se, ettei Jenkins itse ilmeisesti käsittänyt omia rajoitteitaan vaan suhtautui ”taiteelliseen uraansa” täysin vakavissaan.
Koomikoksi tahtomattaan joutuneen Jenkinsin kohtalossa on kytkös nykypäivän tosi-tv:n aikakaudelle, jolla rahvas nauraa sohvansa suojista kykykilpailujen epäonnistujille. Jenkinsin hahmosta tekee kuitenkin vähemmän naurettavan se, ettei hänen motiivinaan ole kuuluisuus tai yleisön suosio vaan aito rakkaus musiikkiin. Hänen kohdallaan ”amatöörin” merkitys palaa etymologisille juurilleen latinan rakastaa-verbiin. Kyseenalaisempina näyttäytyvät Jenkinsin taloudellisesta avokätisyydestä nauttineet hännystelijät, joihin kuului kapellimestari Arturo Toscaninin ja säveltäjä Cole Porterin kaltaisia kuuluisuuksia, heidän niellessään ammatillisen ylpeytensä rahan vuoksi.
Meryl Streep suoriutuu pääosasta hienosti todistamalla, että osuu oikein myös vääriin nuotteihin. Hänen karmea kieuntansa ja raakkumisensa on näyttelyteknisesti komeaa katseltavaa mutta musiikillisesti hirveää kuunneltavaa. Lauluosuuksien ulkopuolella hän luo Jenkinsin hahmosta sääliä ja hilpeyttä herättävän höpsön.
Streepin hyvyys ei tietenkään ole yllätys, mutta vielä vähemmän se on sitä, kun ohjauksesta on vastannut hienojen naisnäyttelijöiden (mm. Judi Dench, Helen Mirren) kanssa työskentelystä ja vahvoista naisista kertovista elokuvista (The Queen, Philomena, Tamara Drewe) tunnetuksi tullut Stephen Frears.
Tärkeä rooli on myös aiemmin lähinnä hurmurin osistaan tunnetulla Hugh Grantilla Florencen aviomiehenä, jolla on kaksi hyvin erilaista naissuhdetta. Suhde vaimoon rakentuu kunnioituksesta ja välittämisestä, suhde rakastajattareen erotiikasta ja ilonpidosta. Hahmo on vaimoaan pettävää hyväksikäyttäjää moniviritteisempi, sillä hänen toimissaan kuvastuvat taloudellisen edun tavoittelun lisäksi aito hellyys vaimoaan kohtaan.
Jenkinsin elämään pohjautuvia elokuvia on vuoden sisään ilmestynyt peräti kaksi, sillä myös ranskalaisen Catherine Frotin Marguerette (2015) ammensi samasta aiheesta. Onkin kiinnostavaa vertailla, kuinka erilaiset tulkinnat kaksi ohjaajaa ovat saaneet samasta lähtökohdasta. Frotin versio otti voimakkaampia vapauksia siirtäessään tarinan 1920-luvun Pariisiin ja on sävyltään surumielisempi esittäessään pumpulin keskellä eläneen seurapiirirouvan hauraampana ja hänen suhteensa mieheensä traagisempana. Frearsin kuvaus syfiliksen runtelemasta perijättärestä on 1940-luvun New Yorkiin sijoittuessaan miljööltään uskollisempi ja tunnelmaltaan hilpeämpi. Sen tragikomediallisissa sävyissä on sukulaisuutta Hollywoodin kultakauden elokuvien tunnelmiin.
J. K. SILVENNOINEN
Elokuva Elisa Viihteen Vuokraamossa
